— Minä tarkoitan, etten voi tulla teidän luoksenne, koska meidän entisten sukulaisuussuhteittemme täytyy katketa.
— Miten ihmeessä? Minkä tähden? virkkoi Stepan Arkadjevitsh hymyssä suin.
— Siksi että minä haen avioeroa teidän sisarestanne. Minun on ollut pakko…
Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut vielä ehtinyt sanoa loppuun sanottavaansa, kun Stepan Arkadjevitsh jo käyttäytyi vallan toisin kuin hän oli odottanut. Stepan Arkadjevitsh voihkaisi ja painautui nojatuoliin.
— Mitä sinä puhut! huudahti hän, ja tuska kuvastui hänen kasvoistaan.
— Niin se on.
— Suo anteeksi, minä en voi, en voi sitä uskoa…
Aleksei Aleksandrovitsh istuutui. Hän tunsi, ettei hänen sanoillaan ollut sitä vaikutusta kuin hän oli odottanut, ja että hänen oli pakko ryhtyä selityksiin ja että — selittäisipä hän miten hyvänsä — hänen suhteensa lankoon pysyisi entisellään.
— Niin, sellainen tukala tilanne on nyt edessäni, hän sanoi.
— En tiedä muuta, Aleksei Aleksandrovitsh kuin että tiedän sinun olevan oivallinen, oikeudentuntoinen mies ja Annan — suo anteeksi, mutta en voi muuttaa mielipidettäni hänestä — olevan oivallinen, herttainen nainen, ja siksi minun — suo anteeksi — on aivan mahdoton uskoa sitä. Siinä on jokin väärinkäsitys.