— Jos te niin kovasti sitä haluatte, niin minä tulen, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh huoahtaen.
Ja vaihtaakseen keskustelunaihetta hän siirtyi asiaan, joka kiinnosti heitä kumpaakin: Stepan Arkadjevitshin uuteen päällikköön, joka verrattain nuorella iällä oli yhtäkkiä saanut niin korkean viran.
Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut ennenkään pitänyt kreivi Anitskinista vaan oli aina ollut tämän kanssa eri mieltä, eikä hän voinut nyt olla osoittamatta ymmärrettävää katkeruutta, jota tappion kärsinyt virkamies tuntee toista ylennyksen saanutta kohtaan.
— No, oletko jo nähnyt hänet? Aleksei Aleksandrovitsh kysyi myrkyllisesti hymyillen.
— Tottahan toki, hänhän kävi eilen virastossamme. Hän näyttää tuntevan asiat hyvin ja olevan hyvin toimelias.
— Niin, mutta mihin hänen toimeliaisuutensa suuntautuu? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. — Siihenkö, että saisi jotain tehdyksi, vai siihenkö, että tekisi uudelleen sitä, mikä on jo tehty? Meidän valtakuntamme onnettomuus on tuo paperihallintolaitos, jonka kunnianarvoisiin edustajiin hänkin kuuluu.
— Minä en tosiaan tiedä, mitä hänessä voisi moittia. Hänen suuntaansa minä en tunne, tiedän vain, että hän on oiva mies, vastasi Stepan Arkadjevitsh. — Olin juuri äsken hänen luonaan, ja oiva mies hän on. Me söimme yhdessä aamiaista, ja minä opetin häntä sekoittamaan viiniä ja appelsiinia. Tiedäthän, miten hyvää ja virkistävää se on. Ihmeellistä, ettei hän tiennyt sitä. Hän mieltyi siihen kovasti. Ei, hän on tosiaan sangen herttainen mies.
Stepan Arkadjevitsh katsoi kelloaan.
— Hyvänen aika, joko kello käy viidettä! Ja minunhan piti vielä käydä Dolgovushinin luona. No, ole niin hyvä ja tule päivälliselle. Et voi kuvitella, miten vaimoni ja minä muuten pahoitamme mielemme.
Aleksei Aleksandrovitsh saatteli lankoaan jo aivan toisella tavoin kuin oli ottanut hänet vastaan.