— Te ette ole nähnyt minua, mutta minäpä olen nähnyt teidät, Levin sanoi onnen hymystä loistaen. — Minä näin teidät, kun te ajoitte rautatieltä Jergusovoon.
— Milloin? kysyi Kitty ihmetellen.
— Te olitte matkalla Jergusovoon, Levin sanoi tuntien läkähtyvänsä onnesta, joka läikähteli hänen sielussaan. "Kuinka minä olen saattanut ajatella mitään pahaa tuosta liikuttavasta olennosta! Taitaa olla niin kuin Darja Aleksandrovna sanoi", arveli hän.
Stepan Arkadjevitsh otti häntä käsivarresta ja vei hänet Kareninin luo.
— Sallikaa minun esitellä. Hän sanoi heidän nimensä.
— Hauska tavata taas, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi, puristaen Levinin kättä.
— Te tunnette toisenne jo entisestään? kysyi Stepan Arkadjevitsh ihmetellen.
— Vietimme kolme tuntia yhdessä rautatiematkalla, Levin sanoi hymyillen, — ja erosimme uteliaina kuin naamiaisista tullessa, minä ainakin.
— Vai sillä tavoin! No niin, tehkää hyvin! Stepan Arkadjevitsh sanoi viitaten kädellään ruokasalia kohti.
Herrat astuivat ruokasaliin ja menivät voileipäpöydän luo, jossa oli kuudenlaista votkaa ja yhtä monenlaista juustoa hopeisine leikkuuveitsineen, kaviaaria, silliä ja erilaisia säilykkeitä sekä lautasia ranskanleipäpaloineen.