— Ei vähääkään. Päinvastoin, lapsikin voi tappaa karhun, hän sanoi siirtyen kevyesti kumartaen syrjään naisten tieltä, jotka tulivat voileipäpöydän luo.
— Kerrotaan, että te olette ampunut karhun, Kitty sanoi koettaen turhaan saada haarukkaansa itsepäistä, luiskahtelevaa sientä ja ravistaen pitsejään, joitten alta näkyi valkea käsivarsi. — Onko Pokrovskojessa karhuja? lisäsi hän kääntäen ihanan päänsä Leviniin päin ja hymyillen.
Hänen sanoissaan ei ollut mitään tavatonta, mutta mikä ihmeellinen, sanaton merkitys avautuikaan Levinille hänen äänensä soinnissa, hänen huultensa ja silmiensä värähtelyssä ja käsiensä liikkeissä! Siinä oli niin anteeksipyyntöä, luottamusta kuin myös hyväilyä, hellää, hellävaraista hyväilyä, lupausta, toivoa ja rakkautta, johon hän, Levin, ei voinut olla uskomatta ja joka oli tukahduttaa hänet onneen.
— Ei, me kävimme Tverin läänissä. Sieltä tullessa tapasinkin rautatievaunussa teidän lankonne, tai oikeammin, teidän lankonne langon, Levin sanoi hymyillen. Se oli lystikäs kohtaus.
Ja hän kertoi iloisesti ja huvittavasti, miten hän koko yön valvottuaan oli lyhyt turkki yllään tunkeutunut Aleksei Aleksandrovitshin vaunuosastoon.
— Vastoin sananlaskun opetusta junailija tahtoi pukuni tähden ajaa minut ulos; mutta minä aloin keskustella korkealentoisin sanoin ja… te myös, hän sanoi kääntyen Kareniniin päin muistamatta hänen puhuttelunimeään, — tahdoitte ensin turkkini vuoksi karkottaa minut pois, mutta aloitte sitten puolustaa minua, mistä olen teille hyvin kiitollinen.
— Yleensäkin matkustajien oikeudet paikan valintaan nähden ovat varsin epämääräiset, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh hieroen lautasliinalla sormiensa päitä.
— Minä huomasin, että te epäröitte minun suhteeni, Levin sanoi hyväntuulisesti hymyillen, — mutta minäpä kiiruhdin aloittamaan viisaan keskustelun silittääkseni turkkini viat.
Sergei Ivanovitsh joka oli pitänyt seuraa emännälle ja toisella korvallaan kuunnellut veljensä puheita, katsoi sivulta häneen. "Mikähän hänen tänään on? Kuin mikäkin valloittaja!" hän ajatteli. Hän ei tiennyt, että Levin tunsi saaneensa siivet. Levin tiesi, että Kitty kuunteli häntä ja tämän oli hauska kuunnella hänen sanojaan. Ja se oli hänelle kaikki kaikessa. Ei ainoastaan tässä huoneessa vaan koko maailmassa hänelle oli olemassa vain hän itse, joka oli yhtäkkiä saanut niin äärettömän merkityksen ja tärkeyden, ja Kitty. Hän tunsi olevansa päätähuimaavassa korkeudessa, ja jossain alhaalla ja kaukana olivat kaikki nuo hyvät ja kiltit Kareninit, Oblonskit ja koko maailma.
Aivan kuin sattumalta ja muiden paikkojen puutteessa Stepan Arkadjevitsh asetti Levinin ja Kittyn rinnakkain, katsomatta kumpaankaan.