— Oletteko tuntenut hänet kauankin? kysyi Kitty.
— Kuka ei häntä tuntisi!
— Minäpä huomaan, että te pidätte häntä huonona ihmisenä.
— En huonona, vaan joutavanpäiväisenä.
— Mutta hän ei ole huono. Ette saa enää tästä lähtien ajatella niin! sanoi Kitty. — Minäkin pidin häntä ennen mitättömänä, mutta hän on mitä herttaisin ja paras ihminen. Hänellä on kultainen sydän.
— Mistä te hänen sydämensä tunnette?
— Me olemme hyvät ystävykset. Minä tunnen hänet oikein hyvin. Viime talvena, kohta sen jälkeen kun… te olitte meillä, Kitty sanoi syyllisyydentuntoisesti ja samalla luottavasti hymyillen, — Dollyn lapset sairastuivat tulirokkoon ja Turovtsyn tuli kerran käymään heidän luonaan. Ja voitteko kuvitella, puhui Kitty kuiskaten, — hänen tuli niin sääli Dollyä, että hän jäi taloon ja alkoi auttaa Dollyä lasten hoidossa. Niin, ja kolme viikkoa hän asui siellä ja hoiti lapsia kuin paras hoitajatar… Minä kerron Konstantin Dmitrijevitshille, mitä Turovtsyn teki tulirokon aikana, lisäsi hän sisarelleen kumartuen häneen päin.
— Niin, ihmeellisen ihana ihminen! Dolly sanoi katsahtaen Turovtsyniin, joka tunsi, että hänestä puhuttiin, ja hymyili lempeästi vastaan. Levin vilkaisi vielä kerran Turovtsyniin ja ihmetteli, kuinka ei ennen ollut ymmärtänyt tuon miehen arvoa.
— Anteeksi, minä olen erehtynyt enkä enää koskaan ajattele pahaa ihmisistä! hän sanoi iloisesti lausuen vilpittömästi sen, mitä sinä hetkenä tunsi.