— On tämä minunkin elämäni ollut ihmeellinen. Poikapahasesta minä olen… aloitti hän silmät loistaen. Nähtävästi Levinin haltioituneisuus oli tarttunut häneenkin, niin kuin haukotus tarttuu ihmisestä toiseen.
Mutta samassa kello soi. Jegor meni ja Levin jäi yksin. Hän ei ollut päivällispöydässä syönyt juuri mitään eikä ollut Svijazhskillakaan huolinut teestä eikä illallisesta, mutta ruoka ei nytkään tuntunut houkuttelevan. Hän ei ollut nukkunut viime yönä, mutta unta hän ei voinut ajatellakaan. Huoneessa oli viileää, mutta häntä rasitti kuumuus. Hän avasi molemmat tuuletusruudut ja istuutui pöydälle ikkunan eteen. Lumen peittämän katon takaa näkyi koristeellinen risti ketjuineen, ja sen yläpuolella kohosi Ajokoiran kolmikulmainen tähtisikermä ja kirkas, keltahohteinen Capella. Hän katsoi väliin ristiin, väliin tähteen, hengitti raikasta pakkasilmaa, jota tasaisesti virtasi huoneeseen, ja seurasi kuin unessa mielikuviensa ja muistojensa kulkua. Neljättä käydessä hän kuuli käytävästä askeleita ja katsahti ovesta. Tuttu peluri, Mjaskin, palasi klubista synkän näköisenä ja ryiskellen. "Onneton raukka!" Levin ajatteli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä rakkaudesta ja säälistä tuota miestä kohtaan. Hän aikoi puhua tämän kanssa ja lohduttaa tätä; mutta huomatessaan olevansa paitasillaan hän jätti aikeensa ja istuutui jälleen ikkunan luo nauttiakseen kylmästä ilmasta ja katsellakseen tuota ihmeellisen näköistä, vaitonaista, mutta niin merkitsevältä tuntuvaa ristiä ja kohoavaa kellanhohtoista tähteä. Seitsemättä käydessä alkoi kuulua lattiankiillottajien hankaus, kirkonkellot soivat aamukirkkoon, ja Levin tunsi vilunväreitä kehossaan. Hän sulki tuuletusruudut, peseytyi, Pukeutui ja lähti ulos.
XV
Kadut olivat vielä autioina. Levin meni Shtsherbatskien talon luo. Pääovi oli vielä kiinni ja kaikki nukkuivat. Hän kääntyi takaisin, palasi jälleen huoneeseensa ja tilasi kahvia. Lakeija, joka toi kahvin, ei ollut enää Jegor. Levin aikoi ryhtyä hänen kanssaan puheisiin, mutta lakeijaa soitettiin ja hänenkin täytyi mennä. Levin koetti juoda kahvia ja pani rinkelin suuhunsa, mutta hänellä ei olut vähääkään ruokahalua, ja syljettyään rinkelin pois suustaan hän veti taas päällystakin ylleen ja lähti kävelemään. Kello kävi kymmenettä, kun hän toisen kerran tuli Shtsherbatskin pääovelle. Talossa oli juuri noustu, ja kokki lähti ruokatarpeita hakemaan. Täytyi odottaa vielä ainakin kaksi tuntia.
Koko yön ja aamun Levin oli elänyt aivan tiedottomassa tilassa ja tuntenut olevansa kokonaan vapaa aineellisen elämän olosuhteista. Hän ei ollut syönyt kokonaiseen päivään, ei nukkunut kahteen yöhön, hän oli viettänyt useampia tunteja pakkasilmassa, ja kuitenkin hän tunsi itsensä raikkaammaksi ja terveemmäksi kuin koskaan, jopa täysin riippumattomaksi kehostaan; hän liikkui lihaksiaan pinnistämättä ja tunsi voivansa tehdä mitä hyvänsä. Hän oli varma siitä, että olisi voinut lentää ilmaan tai tarpeen vaatiessa siirtää paikoiltaan talon nurkan. Hän kuljeskeli jäljellä olevan ajan kadulla katsellen kaiken aikaa kelloaan ja vilkuillen ympärilleen.
Eikä hän enää koskaan myöhemmin saanut nähdä mitään sellaista, mitä silloin näki. Erityisesti häntä koskettivat kouluun astelevat lapset, katoilta katukäytäville lentelevät kyyhkyset ja tuoreet jauhoiset sämpylät, joita näkymätön käsi asetteli leipurin ikkunaan. Nuo sämpylät, kyyhkyset ja kaksi poikaa olivat ylimaallisia olentoja. Kaikki tapahtui yhtaikaa: poika juoksi kyyhkysen luo ja katsahti hymyillen Leviniin; kyyhkynen räpytteli siipiään ja pyrähti lentoon. Sen ruumis värähteli aurinkoisessa pakkasilmassa väreilevien kuuranhileitten keskellä, ja samassa lemahti matalasta ikkunasta paistetun leivän tuoksu ja sämpylät ilmestyivät ikkunaan. Kaikki oli niin kummallisen ihanaa, että Levin nauroi ja kyyneltyi ilosta. Tehtyään suuren kierroksen Gazetny-poikkikatua ja Kislovkaa pitkin hän palasi takaisin hotelliin ja — asettaen kellon eteensä — istuutui odottamaan kahtatoista. Viereisestä huoneesta kuului aamuista yskintää, siellä puhuttiin joistakin koneista ja petoksista. Siellä ei ymmärretty, että viisari läheni jo kahtatoista. Läheni ja läheni. Levin lähti kadulle. Ajurit näyttivät tietävän kaiken. Ne ympäröivät Levinin onnellisen näköisinä, tarjoten kilvan palveluksiaan. Ollakseen tekemättä vääryyttä kenellekään Levin lupasi vielä ajaa toisellakin, otti yhden ja käski ajaa Shtsherbatskille. Ajuri oli erittäin viehättävä kauhtanan alta esiinpistävine valkoisine paidankauluksineen, joka kehysti punaista, lujaa kaulaa kireänä renkaana. Hänen rekensä oli korkea ja ketteräliikkeinen, eikä Levin enää koskaan sen jälkeen saanut ajaa sellaisessa reessä. Ja hevonenkin oli hyvä ja koetti juosta, mutta ei liikkunut paikaltaan. Ajuri tiesi Shtsherbatskin talon, koukisti käsivarsiaan erityisen kunnioittavasti "ptruu" sanoessaan ja pysäytti pääoven eteen. Shtsherbatskien ovenvartija tiesi varmaan kaiken. Se näkyi hänen silmiensä hymystä ja siitä millä tavoin hän sanoi:
— Ettepä ole pitkään aikaan käynytkään, Konstantin Dmitrijevitsh!
Eikä hän ainoastaan näyttänyt tietävän kaikkea, vaan olipa silminnähtävästi riemuissaan siitä ja pinnisteli salatakseen ilonsa. Katsahtaessaan hänen herttaisiin vanhuksensilmiinsä Levin tunsi vielä jonkin uuden onnensäteen välähdyksen.
— Joko ovat nousseet?
— Olkaa hyvä! Sen voitte jättää tänne, ovenvartija sanoi hymyillen, kun Levin aikoi ottaa hattunsa mukaan. Se merkitsi varmaan jotakin?