— Ethän sinä vain ole erehtynyt? Tiedätkö mistä on puhe? virkkoi Levin katsoen kiinteästi keskustelutoveriaan silmiin. — Luuletko, että se olisi mahdollista?
— Luulen että on. Miksipä se mahdotonta olisi?
— Luuletko sen todellakin olevan mahdollista? Ei, sano sinä kaikki mitä ajattelet! Mutta jos, jos minua odottaa rukkaset!… Minä olenkin varma siitä, että…
— Miksi sinä niin luulet? kysyi Stepan Arkadjevitsh hymyillen hänen levottomuudelleen.
— Minusta väliin tuntuu siltä. Ja se tulee olemaan kauheaa sekä minulle että hänelle.
— No tytölle siinä ei missään tapauksessa ole mitään kauheaa. Kaikki tytöt ovat ylpeitä kosinnasta.
— Niin, kaikki tytöt, mutta ei hän.
Stepan Arkadjevitshin suu meni hymyyn. Hän tunsi niin hyvin tuon Levinin tunteen, tiesi, että hänen mielestään kaikki maailman tytöt jakaantuivat kahteen lajiin: toiseen kuuluivat kaikki maailman tytöt yhtä lukuunottamatta, ja näillä tytöillä oli kaikki inhimilliset heikkoudet ja ne tytöt olivat hyvin tavallisia: toiseen kuului yksi ainoa tyttö, jolla ei ollut mitään heikkouksia ja joka oli kaiken inhimillisen yläpuolella.
— Odotahan, otahan kastiketta, hän sanoi pidättäen Levinin kättä, joka työnsi pois luotaan kastikeastiaa.
Levin otti nöyrästi kastiketta lautaselleen, mutta ei antanut Stepan
Arkadjevitshin syödä.