— Oi, odotahan! Oi, miten paljon ajatuksia mielessäni onkaan! Mitä kaikkea pitää kysyä! Kuulehan. Sinä et voi käsittää, mitä sinä teit minulle noilla äskeisillä sanoillasi. Minä olen niin onnellinen, että olen suorastaan inhottava; olen unohtanut kaikki. Sain tänään kuulla, että Nikolai-veli… tiedäthän,… on täällä… olen unohtanut hänetkin. Aivan kuin en olisi täysissä järjissäni. Mutta eräs asia on kauhea… sinä, joka olet naimisissa, sinä tiedät sen tunteen… on kauheaa, että me vanhat pojat, joilla on jo menneisyytemme… ei rakkauden, vaan syntien leimaama menneisyytemme… yhtäkkiä lähestymme puhdasta, viatonta olentoa; se on inhottavaa, ja siksi on mahdotonta olla tuntematta itseään arvottomaksi.
— No, sinulla ei paljon syntejä ole.
— Mutta minäkin, Levin sanoi, — saan inhottavaa elämääni selaillessani vavista, kirota ja katkerasti valittaa… Niin, niin.
— Mitäs tehdä, niin on maailma rakennettu, sanoi Stepan Arkadjevitsh.
— Ainoana lohdutuksena on, samoin kuin siinä rukouksessa, josta olen aina pitänyt, ettei pyydäkään saada anteeksi omien ansioittensa tähden, vaan sulasta armeliaisuudesta. Vain sillä tavoin hänkin voi antaa anteeksi.
XI
Levin joi pohjaan maljansa ja molemmat olivat hetkisen vaiti.
— Eräs asia minun pitää sanoa sinulle. Tunnetko Vronskin? Stepan
Arkadjevitsh kysyi Leviniltä.
— En, en tunne. Miksi sitä kysyt?
— Tuo seuraava ruokalaji, huomautti Stepan Arkadjevitsh tataarille, joka täytteli maljoja ja pyöriskeli heidän ympärillään juuri silloin, kun häntä vähimmin tarvittiin.