Vronski loi häneen hellän, viivähtävän katseen.
— Ei ole kovin kuuma, hän sanoi.
Ja Anna luuli ymmärtäneensä kaiken mitä pitikin, ennen kaikkea sen, että Vronski oli häneen tyytyväinen; ja hymyiltyään hänelle Anna kiiruhti toiseen huoneeseen.
Toverukset katsahtivat toisiinsa, ja molempien kasvoista kuvastui omituinen hämminki; oli kuin Golenishtshev, joka nähtävästi oli ihaillut Annaa, olisi tahtonut sanoa hänestä jotain eikä tiennyt mitä sanoisi, ja kuin Vronski olisi toivonut ja samalla pelännyt hänen sanovan jotain.
— Jaha, vai niin, sanoi Vronski aloittaakseen keskustelun. — Vai olet sinä asettunut tänne! Sinulla on yhä se entinen työsi? jatkoi hän muistellen kuulleensa Golenishtshevin kirjoittavan jotain.
— Niin, minä kirjoitan Kahden Perusteen toista osaa, sanoi Golenishtshev sävähtäen mielihyvästä, kun tätä kysymystä kosketettiin, — tai oikeammin, jos tahdomme puhua täsmällisesti, minä en kirjoita vielä, vaan vasta valmistelen ja kokoan aineksia. Siitä tulee laaja ja se koskettelee melkein kaikkia kysymyksiä. Meillä Venäjällä ei tahdota ymmärtää, että me olemme Bysantin perillisiä, alkoi hän pitkän ja innokkaan selityksensä.
Vronskia nolostutti alussa se, ettei hän tuntenut Kahden Perusteen ensimmäistäkään pykälää, vaikka tekijä oletti sen olevan yleisesti tunnettu. Mutta kun Golenishtshev sitten ryhtyi esittämään ajatuksiaan, Vronski pystyi seuraamaan hänen ajatuksiaan. Hän kuunteli kiinnostuneena, vaikkei tuntenutkaan teosta, sillä Golenishtshev puhui hyvin. Mutta Vronskia ihmetytti ja vaivasi Golenishtshevin hermostunut kiihko tämän puhuessa mieliaatteestaan. Mitä pidemmälle hän pääsi, sitä hehkuvammaksi kävivät hänen silmänsä, sitä innokkaammin hän kumosi vastustajiensa väitteitä ja sitä hätäisemmäksi ja katkerammaksi kävi hänen ilmeensä. Vronski muisti, että Golenishtshev oli ollut vilkas, hyväntuulinen, uljas poika ja aina luokkansa paras, eikä hän voinut mitenkään käsittää tuon hermostuneisuuden syitä eikä hyväksynyt sitä. Vronski ei pitänyt siitä, että niin hyvistä piireistä oleva mies kuin Golenishtshev asettui samalle tasolle kaikenlaisten kynäsankarien kanssa ja antautui näiden ärsytettäväksi. Kannattiko se? Vronski ei hyväksynyt sitä, mutta tunsi, että Golenishtshev oli onneton, ja sääli häntä. Hänen eloisat, miellyttävät kasvonsa näyttivät onnettomilta ja miltei mielenvikaisilta, kun hän lateli ajatuksiaan niin kiihtyneenä, ettei edes huomannut Annan tuloa huoneeseen.
Anna tuli heidän luokseen hattu päässä ja keveä vaippa hartioilla. Kun hän pysähtyi Vronskin viereen päivänvarjollaan leikitellen, Vronski irrottautui helpottuneena Golenishtshevin kiinteän ja onnettoman katseen valtapiiristä ja katsahti rakastuneesti ihastuttavaa, elämää ja iloa säteilevää ystävätärtään. Golenishtshevin oli vaikea tointua kiihkostaan, ja alkuun hän oli alakuloinen ja synkkä, mutta kaikille ystävällinen Anna (sellainen hän oli nykyään) virkisti hänet pian kohtelemalla häntä luonnollisesti ja iloisesti. Yritettyään puhella hänen kanssaan useista eri asioista Anna sai hänet viimein keskustelemaan maalaustaiteesta, josta hän puhui oikein hyvin, niin että Anna kuunteli häntä mielellään. He menivät jalkaisin vuokratulle talolle saakka ja tarkastelivat sitä.
— Olen hyvin iloissani, sanoi Anna Golenishtsheville, kun he lähtivät takaisin, — että Aleksei saa hyvän ateljeen… Sinun pitää ehdottomasti ottaa se huone, hän sanoi Vronskille sinutellen häntä, sillä hän tiesi jo, että Golenishtshev tulisi olemaan läheinen ihminen heidän eristyneisyydessään ja että oli turhaa salata tältä mitään.
— Maalaatko sinä? sanoi Golenishtshev kääntyen nopeasti Vronskiin päin.