Levin lähti huoneesta vaiti ja kohtasi heti oven takana Marja Nikolajevnan, joka oli saanut tietää hänen tulostaan, mutta ei ollut tohtinut tulla sisään. Marja Nikolajevna oli aivan samannäköinen kuin silloin, kun Levin oli nähnyt hänet Moskovassa: sama villapuku, paljaat kädet ja kaula ja samat tylsän hyväluontoiset, hieman lihoneet, rokonarpiset kasvot.
— No, kuinka hän voi?
— Hyvin huonosti. On vuoteessa koko ajan. Odottaa vain teitä. Hän…
Te… tulitte puolisonne kanssa.
Levin ei aluksi ymmärtänyt, mikä Marja Nikolajevnaa niin ujostutti, mutta tämä selitti sen heti.
— Minä menen keittiöön siksi aikaa, sanoi hän. — Veljenne ilostuu.
Hän on kyllä kuullut ja muistaa ulkomaan-ajoilta.
Levin ymmärsi, että Marja Nikolajevna tarkoitti hänen vaimoaan, eikä tiennyt mitä vastata.
— Mennään, mennään! hän sanoi.
Mutta juuri kun hän aikoi lähteä, hänen huoneensa ovi avautui ja Kitty kurkisti käytävään. Levin punastui sekä häpeästä että harmista vaimoaan kohtaan, joka oli asettanut itsensä ja hänet tähän vaikeaan asemaan, mutta Marja Nikolajevna punastui vielä enemmän. Hän aivan kyyristyi ja punastui niin, että kyyneleet kihosivat silmiin, tarttui molemmin käsin liinansa päihin ja hypisteli sitä punaisilla sormillaan tietämättä, mitä sanoa tai tehdä.
Silmänräpäyksen ajan Levin näki Kittyn katseessa kiihkeää uteliaisuutta hänen tarkastellessaan tuota hänelle käsittämätöntä, kauheaa naista; mutta sitä kesti vain hetkisen.
— Kuinka hänen laitansa on? Kuinka hän voi? kysyi Kitty kääntyen ensin miehensä ja sitten tuon naisen puoleen.