— Oi, sinä moralisti! Mutta muistapas, on kaksi naista: toinen pitää vain kiinni oikeuksistaan, ja ne oikeudet vaativat sinun rakkauttasi, jota et voi hänelle antaa; toinen taas uhraa sinulle kaikkensa eikä tahdo mitään. Mitä sinun pitää tehdä? Miten pitää toimia? Se on kauhea draama.
— Jos sinä haluat kuulla minun uskontunnustukseni sen suhteen, niin sanon sinulle, etten usko siinä olevan mitään draamaa. Sanon heti miksi. Rakkaus on minun mielestäni… molemmat rakkaudet, jotka, kuten muistat, Platon määrittelee Pidoissaan, molemmat rakkaudet ovat koetuskivenä ihmisille. Toiset ihmiset käsittävät vain toisen, toiset toisen. Ja ne, jotka käsittävät vain ei-platonisen lemmen, puhuvat suotta draamasta. Sellaisessa rakkaudessa ei voi olla mitään draamaa. Kiitos kaunis nautinnosta, jääkää hyvästi, — siinä koko draama. Ja platonisessa rakkaudessa taas ei voi olla draamaa, sillä siinä rakkaudessa on kaikki selkeää ja puhdasta, siinä on…
Sinä hetkenä Levin muisti omat syntinsä ja kokemansa sisäisen taistelun. Ja hän lisäsi odottamatta:
— En tiedä, kenties sinä sentään olet oikeassa. Hyvin mahdollista…
Enhän minä tiedä, en tosiaankaan tiedä.
— Niin, näetkös, sanoi Stepan Arkadjevitsh — sinä olet hyvin eheä ihminen. Se on sinun vahvuutesi ja puutteesi. Sinä olet itse eheä luonne ja tahdot, että koko elämässä olisi pelkkiä eheitä ilmiöitä, mutta niinpä ei ole. Sinä puolestasi ylenkatsot yhteiskunnallista virkatoimintaa, sillä sinä tahdot, että työ aina vastaisi päämääräänsä, mutta se ei vastaa. Sinä tahdot myös, että yksityisen ihmisen toiminnalla aina olisi päämäärä, että rakkaus ja perhe-elämä kävisivät aina käsi kädessä, — mutta ne eivät käy. Elämän koko rikkaus, koko ihanuus ja kauneus syntyy varjon ja valon yhtymästä.
Levin huoahti eikä vastannut mitään. Hän ajatteli omia asioitansa eikä kuunnellut Oblonskia.
Ja yhtäkkiä he molemmat tunsivat, että vaikka he olivatkin ystäviä, vaikka he söivät päivällistä ja joivat viiniä yhdessä, minkä olisi pitänyt entistä enemmän lähentää heitä, kumpikin ajatteli omia asioitaan eivätkä toisen asiat auttaneet toista. Oblonski oli usein ennenkin kokenut vastaavaa: päivällisen jälkeen kumppanukset lähentymisen sijasta loittonivat usein äärimmäisen kauas toisistaan, ja hän tiesi, mitä tämmöisissä tapauksissa oli tehtävä.
— Lasku, huudahti hän ja meni viereiseen saliin, missä heti tapasi tutun adjutantin ja ryhtyi keskustelemaan tämän kanssa eräästä näyttelijättärestä ja tämän ylläpitäjästä. Ja heti adjutantin kanssa juttelemaan päästyään Oblonski tunsi kevennystä ja lepoa; keskustelu Levinin kanssa oli nyt, kuten aina, kiihottanut häntä liian suureen henkiseen ja sielulliseen ponnisteluun.
Kun tataari oli tuonut laskun, joka teki yli kaksikymmentäkuusi ruplaa ja jonka lisäksi tuli vielä votkasta aiheutuva lisä, maksoi Levin, joka maalaisena tavallisesti olisi kauhistunut neljäntoista ruplan suuruista osaansa, koko laskun kiinnittämättä siihen sen suurempaa huomiota. Sitten hän lähti kotiin vaihtaakseen pukua ja lähteäkseen Shtsherbatskeille, missä hänen kohtalonsa oli saava ratkaisun.