— Kääntäkää minut vasemmalle kyljelle ja menkää nukkumaan, sopersi sairas.

Kukaan ei kuullut mitä hän sanoi, mutta Kitty ymmärsi sen. Hän oli oppinut ymmärtämään sairasta seuratessaan herkeämättä mielessään, mitä tämä milloinkin tarvitsi.

— Toiselle kyljelle, sanoi Kitty miehelleen, — hän nukkuu aina sillä kyljellä. Käännä sinä, on ikävä kutsua palvelijoita. Minä en jaksa. Mutta ettekö te jaksaisi? kysyi hän Marja Nikolajevnalta.

— Minä en uskalla, vastasi Marja Nikolajevna. Niin hirveää kuin Levinistä olikin kiertää kätensä tuon pelottavan ruumiin ympärille ja tarttua niihin kohtiin peitteen alla, joita hän olisi tahtonut olla kokonaan ajattelematta, otti hän nyt vaimonsa esimerkin ohjaamana päättäväisen ilmeen, pisti kätensä peitteen alle ja alkoi kääntää. Hän tunsi suuren laihtuneen käden kaulansa ympärillä ja omista voimistaan huolimatta hän hämmästyi noiden nääntyneiden jäsenten outoa painavuutta. Levinin kääntäessä veljeään Kitty käänsi ja pöyhi tämän tyynyn. Sitten hän oikaisi sairaan päätä ja harvoja hiuksia, jotka jälleen olivat takertuneet ohimoon.

Sairas piti veljensä kättä kädessään. Levin tunsi hänen aikovan tehdä jotain ja vetävän kättä peitettä pitkin. Levin seisoi henkeä pidättäen eikä vastustanut. Sairas veti käden huulilleen ja suuteli sitä. Levinin valtasi itkun puistatus, ja hän lähti huoneesta voimatta sanoa mitään.

XIX

"Kätkenyt viisailta ja ilmoittanut lapsille ja tyhmille", ajatteli
Levin puhellessaan sinä iltana vaimonsa kanssa.

Ei hän tuota raamatunlausetta siksi ajatellut, että hän olisi pitänyt itseään niin viisaana. Mutta hän tiesi kuitenkin olevansa vaimoaan ja Agafja Mihailovnaa viisaampi, samoin kuin hän tiesi senkin, että kun hän ajatteli kuolemaa, niin hän ajatteli sitä kaikilla sielunsa voimilla. Hän tiesi myös, että monet hyvin viisaat miehet, joiden ajatuksia hän oli kirjoista lukenut, olivat ajatelleet kuolemaa eivätkä tienneet sadatta osaa siitä, mitä hänen vaimonsa ja Agafja Mihailovna tiesivät. Niin erilaisia kuin nuo kaksi naista muuten olivatkin, Agafja Mihailovna ja Katja — joksi Nikolai-veli Kittyä nimitti —, siinä suhteessa he olivat aivan toistensa kaltaisia. Kumpikin tiesi varmasti, mitä oli elämä ja mitä kuolema, ja vaikka he eivät olisi voineet ymmärtää niitä kysymyksiä, jotka liikkuivat Levinin mielessä, molemmilla oli selvä varmuus sen ilmiön merkityksestä, ja he suhtautuivat siihen aivan samoin kuin miljoonat muutkin ihmiset. Kuoleman ymmärtämisen varmuutta todisti heissä se, että he hetkeäkään epäröimättä tiesivät, miten kuolevien suhteen oli toimittava, eivätkä pelänneet näitä. Sen sijaan Levin ja monet muut, jotka olisivat osanneet paljonkin puhua kuolemasta, eivät ilmeisestikään tienneet mitä se oli, sillä he pelkäsivät sitä eivätkä käsittäneet mihin ryhtyä, kun ihminen läheni kuolemaa. Jos Levin olisi nyt ollut yksin Nikolai-veljensä kanssa, hän olisi vain katsellut tätä kauhun vallassa ja odottanut tulevaa vielä suuremmalla kauhulla, kykenemättä tekemään mitään muuta.

Hän ei edes tiennyt mitä puhuisi, miten katsoisi ja miten kävelisi. Jostain muusta puhuminen tuntui hänestä loukkaavalta ja mahdottomalta; kuolemasta ja synkistä asioista puhuminen oli mahdotonta sekin. Hiljaakaan ei silti voinut olla. "Jos katson häneen, hän luulee, että tarkkailen häntä; jos taas en katso, hän luulee minun ajattelevan muuta; jos kävelen varpaillani, se kiusaa häntä; koko jalalla astuminen tuntuisi taas niin kovin välinpitämättömältä…" Kitty sen sijaan ei nähtävästi ollenkaan ajatellut eikä joutanut ajattelemaan itseään. Hän ajatteli sairasta ja kaikki meni hyvin. Hän kertoi itsestään ja häistään, hymyili, sääli ja hyväili sairasta ja kertoili eri paranemistapauksista, ja kaikki sujui hyvin; hänen täytyi siis tietää jotain. Todisteena siitä, ettei hänen — eikä samanlaisissa tapauksissa Agafja Mihailovnankaan — toiminta ollut vaistomaista, eläimellistä ja sokeaa, oli se, että Kitty samoin kuin Agafja Mihailovnakin katsoivat kuolevan tarvitsevan fyysisen hoivan ja kärsimysten keventämisen ohella jotain muutakin, joka oli vielä tärkeämpää kuin fyysinen hoito ja jolla ei ollut mitään yhteyttä fyysisten olosuhteiden kanssa. Puhuessaan kuolleesta renkivanhuksesta oli Agafja Mihailovna sanonut: "Sai, Jumalan kiitos, ehtoollisen ja pyhän voitelun, suokoon Jumala jokaisen kuolla sillä tavoin." Kittykin kiirehti muiden tehtäviensä lomassa, sairaan liinavaatteista, makuuasennosta ja juotavasta huolehtimisen ohella, jo heti ensimmäisenä päivänä puhumaan sairaalle ehtoollisen ja pyhän voitelun välttämättömyydestä ja taivutti hänet siihen.

Palattuaan sairaan luota yöksi omaan huoneeseensa Levin istui allapäin tietämättä mitä tehdä. Kaikki tuntui hänestä sopimattomalta; hän ei voinut edes puhua vaimonsa kanssa, vielä vähemmän hän saattoi ajatella illallista, vuoteiden laittoa tai mitään sellaista. Kitty taas oli tavallista toimeliaampi. Hän oli jopa vilkkaampi kuin tavallisesti. Hän käski tuoda illallista, järjesteli itse matkatavarat, auttoi itse vuoteiden tekemisessä eikä unohtanut ripotella niille persialaista pulveria. Tämä tilanne oli herättänyt Kittyssä sen vireyden ja älyn nopeuden, jotka miehissä heräävät ennen taistelua, elämän vaarallisina ja tärkeinä hetkinä, — niinä hetkinä, jolloin mies kerta kaikkiaan osoittaa oman arvonsa ja näyttää, mihin hänen menneisyytensä on häntä valmistanut.