— Pahempiakin.
— On niin kauheaa, etten voi olla näkemättä häntä sellaisena, jollainen hän oli nuorena… Sinä et usko miten viehättävä nuorukainen hän oli; minä vain en ymmärtänyt häntä silloin.
— Uskon hyvinkin. Minusta tuntuu, että me olisimme tulleet hyvin toimeen, hän ja minä, sanoi Kitty ja pelästyen käyttämäänsä sanamuotoa katsahti mieheensä äkkiä kyyneltyvin silmin.
— Niin, olisitte tulleet, sanoi Levin surullisesti. — Hän on juuri niitä ihmisiä, joista sanotaan, etteivät he ole tätä elämää varten.
— Mutta nyt täytyy mennä nukkumaan, meillä on monta työpäivää edessämme, sanoi Kitty katsoen pientä kelloaan.
XX
Kuolema
Toisena päivänä sairas sai ehtoollisen ja pyhän voitelun. Toimituksen aikana Nikolai Levin rukoili kiihkeästi. Hänen suurissa silmissään, jotka tuijottivat kiinteästi värikkään liinan peittämälle taittopöydälle asetettuun pyhäinkuvaan, paloi sellainen rukouksen ja toivon tuli, että Levinin tuli kamala olla. Levin tiesi, että tuo kiihkeä rukous ja toivo vain vaikeuttivat veljen eroa elämästä, jota hän niin rakasti. Levin tunsi veljensä ja hänen ajatustensa kulun. Veljen epäusko ei johtunut siitä, että hänen olisi ollut helpompaa elää ilman uskoa, vaan siitä, että nykyajan tieteelliset maailmanselitykset olivat askel askeleelta tunkeneet tieltään vanhat uskonkappaleet. Siksi Levin tiesi, ettei veljen tämänhetkinen uskon paluu ollut oikeaa, samaa ajattelun tietä tapahtunutta, vaan ainoastaan hetkellistä ja itsekästä, mielettömän parantumisen toivon synnyttämää. Tämän kaiken Levin tiesi, ja hänen oli tuskallista nähdä tuo rukoileva, toivon täyttämä katse ja laihtunut käsi, joka vaivoin kohosi painamaan ristinmerkkejä kireälle otsalle, noita törröttäviä hartioita ja korisevaa, onttoa rintaa, jotka eivät enää kyenneet pitämään sisällään sitä elämää, jota sairas niin palavasti pyysi. Ehtoollisen aikana Levin teki nytkin sen, mitä hän, niin uskonnoton kuin olikin, oli tehnyt tuhannet kerrat. Hän ajatteli Jumalaa ja pyysi: "Jos olet olemassa, tee terveeksi tämä mies — onhan sellaista tapahtunut monesti — ja Sinä pelastat sekä hänet että minut."
Voitelun jälkeen sairaan olo keveni huomattavasti. Hän ei rykinyt kertaakaan kokonaiseen tuntiin, hymyili vain ja suuteli Kittyn kättä kiittäen häntä kyynelsilmin ja vakuuttaen, että hänen oli nyt kovin hyvä olla, ettei mihinkään koskenut ja että ruokahalu ja voimat olivat palanneet. Hän nousi itse istumaankin, kun hänelle tuotiin lientä, ja pyysi yhden kotletin lisää. Niin toivoton kuin hänen tilansa olikin ja niin selvästi kuin näkyikin, ettei mitään parantumisen mahdollisuutta voinut olla, myös Levin ja Kitty olivat tuon tunnin ajan onnellisen ja aran kiihtymyksen vallassa samalla peläten erehtyvänsä.
— Voiko hän paremmin? — Paljon paremmin. — Ihmeellistä. — Mitä ihmettä siinä on! — Luojan kiitos! kuiskailivat he hymyillen toisilleen.