Kaikki se, mikä kreivitär Lidia Ivanovnan puheissa oli Aleksei Aleksandrovitshista ennen ollut niin ikävää ja joutavaa, tuntui hänestä nyt luonnolliselta ja lohduttavalta. Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut pitänyt tuosta uudesta, haltioituneesta hengellisestä suuntauksesta. Hän oli uskovainen ihminen, jota uskonto kiinnosti etupäässä sen valtiollisen merkityksen tähden, ja uusi oppi, joka uskalsi esittää muutamia uusia selitystapoja, oli ollut hänelle periaatteellisesti vastenmielinen juuri sen vuoksi, että se avasi ovet väittelylle ja erittelylle. Hän oli ennen ollut kylmäkiskoinen, jopa vihamielinenkin tuota uutta oppia kohtaan, joskaan ei ollut kertaakaan antautunut siitä väittelyyn kreivitär Lidia Ivanovnan kanssa, joka harrasti sitä erityisesti ja joka oli koettanut vaikuttaa häneenkin. Nyt hän kuitenkin kuunteli kreivittären sanoja mielihyvää tuntien, haluamatta sanoa vastaan.
— Olen hyvin, hyvin kiitollinen teille sekä teoistanne että sanoistanne, hän sanoi, kun Lidia Ivanovna oli lakannut rukoilemasta.
Kreivitär puristi vielä kerran ystävänsä molempia käsiä.
— Nyt minä ryhdyn toimeen, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen hymyillen ja pyyhkien kasvoiltaan kyynelten jäljet.
— Minä menen Serjozhan luo. Ainoastaan poikkeustapauksissa käännyn teidän puoleenne. Ja hän nousi ja lähti.
Kreivitär Lidia Ivanovna meni Serjozhan huoneisiin, valeli säikähtäneen pojan posket kyynelillään ja sanoi tälle, että hänen isänsä on pyhä mies ja että hänen äitinsä on kuollut.
* * * * *
Kreivitär täytti lupauksensa. Hän otti tosiaankin huolekseen kaikki järjestystä ja taloudenpitoa koskevat toimet Aleksei Aleksandrovitshin talossa. Mutta hän ei ollut liioitellut sanoessaan olevansa heikko käytännön asioissa. Kaikki hänen määräyksensä täytyi muuttaa, koska niitä oli mahdoton täyttää, ja muutokset teki Kornei, Aleksei Aleksandrovitshin kamaripalvelija, joka nyt kenenkään huomaamatta ohjasi koko Kareninin taloa, ilmoittaen aina tyynesti ja varovasti herralleen tämän pukeutuessa, mitä kulloinkin tarvittiin. Mutta Lidia Ivanovnan apu oli kuitenkin varsin tehokasta; Aleksei Aleksandrovitsh sai moraalista tukea hänen rakkaudestaan ja kunnioituksestaan ja siitä uskonsuunnasta, johon kreivitär oli onnistunut hänet käännyttämään; kreivitär ei suotta iloinnut, että oli miltei käännyttänyt hänet kristinuskoon, kun oli saanut hänet välinpitämättömästä ja veltosti uskovasta muuttumaan pääkaupungissa levinneen uuden uskonsuunnan innokkaaksi ja vakaaksi kannattajaksi. Aleksei Aleksandrovitshin oli ollut helppo omaksua tuo uusi suunta. Häneltä, samoin kuin Lidia Ivanovnalta ja muilta saman suunnan kannattajilta, puuttui kokonaan se mielikuvituksen syvyys, sielullinen kyky, jonka vaikutuksesta mielikuvituksen synnyttämät kuvat tulevat niin todellisiksi, että vaativat täyttä yhdenmukaisuutta toisten näkemysten ja todellisuuden kanssa. Hän ei huomannut mitään mahdotonta ja järjetöntä siinä käsityksessä, että kuolemaa, joka oli olemassa epäuskoisille, ei hänelle ollut olemassa, ja että hän oman mittapuunsa mukaan täyden uskon omaksuttuaan oli sisäisesti puhdistunut synnistä ja saavutti jo tässä elämässä täyden autuuden.
Tosin Aleksei Aleksandrovitsh vainusi tuossa uskonkäsityksessään jotain liian keveää ja erheellistä. Hän muisti, että antautuessaan välittömästi anteeksiannon tunteen valtaan, vähääkään ajattelematta sen olevan korkeamman voiman vaikutusta, hän oli tuntenut suurempaa onnea kuin nyt, jolloin hän joka hetki ajatteli, että hänen sielussaan asui Kristus ja että hän papereita allekirjoittaessaan täytti Hänen tahtoaan. Mutta hänen oli pakko saada ajatella niin; hänelle oli niin tärkeää päästä alennuksestaan tuohon vaikkakin vain kuviteltuun korkeuteen, josta hän kaikkien halveksimana saattoi halveksia muita, että hän piti siitä kiinni kuin pelastusankkuristaan.