Uskottoman vaimon muiston ei olisi pitänyt häiritä häntä; olihan tuo vaimo niin läpeensä syyllinen hänen edessään ja hän niin pyhä vaimonsa edessä, kuten Lidia Ivanovna varsin oikein oli sanonut. Mutta hän ei ollut rauhallinen: hän ei ymmärtänyt lukemaansa kirjaa eikä voinut karkottaa kiusallisia muistoja, jotka sukelsivat hänen mieleensä, muistoja niistä virheistä, joita hän tunsi tehneensä vaimonsa suhteen. Muisto siitä, miten hän kilparatsastuksesta palattaessa oli ottanut vastaan vaimonsa uskottomuuden tunnustuksen — varsinkin se seikka, että hän oli vaatinut vaimolta ainoastaan ulkoisen säädyllisen noudattamista eikä ollut haastanut viettelijää kaksintaisteluun — vaivasi häntä kuin paha omatunto. Samoin vaivasi häntä sen kirjeen muisto, jonka hän itse oli kirjoittanut; ja kaikkein kipeimmin sai hänen turha anteeksiantonsa ja huolenpitonsa vieraasta lapsesta hänen sydämensä kirvelemään häpeästä ja katumuksesta.
Ja samanlainen häpeän ja katumuksen tunne kirveli häntä, kun hän selaili koko mennyttä avioliittoaikaansa ja muisteli niitä kömpelöitä sanoja, joilla oli pitkän epäröinnin jälkeen kosinut vaimoaan.
"Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt?" kysyi hän itseltään. Ja tämä kysymys johdatti hänet aina toiseen, siihen, tunsivatko muut toisin, rakastivatko ja menivätkö toisin naimisiin muut miehet, Vronskit, Oblonskit… nuo paksupohkeiset kamariherrat. Ja hän näki kokonaisen sarjan noita mehevälihaisia, voimakkaita, epäröimättömiä herroja, jotka väkisinkin aina ja kaikkialla kiinnittivät hänen huomiotaan. Hän karkotti mielestään nämä ajatukset koettaen vakuuttaa itselleen, että hän eli iankaikkisuutta eikä tätä ajallista elämää varten ja että hänen sielussaan oli rauha ja rakkaus. Mutta se vähäpätöinen seikka, että hän oli tässä mitättömässä ajallisessa elämässä — kuten hänestä näytti — tehnyt muutamia mitättömiä virheitä, vaivasi häntä, niin kuin sitä ikuista pelastusta, johon hän uskoi, ei olisi ollutkaan. Mutta kiusaus ei kestänyt kauan, ja pian Aleksei Aleksandrovitshin sieluun palautui jälleen se rauha ja ylevyys, joka sai hänet unohtamaan sen, mitä hän ei tahtonut muistaa.
XXVI
— No, kuinkas kävi, Kapitonitsh? kysyi Serjozha palatessaan syntymäpäivänsä aattona punaposkisena ja iloisena kävelyltään ja antaessaan poimutetun venäläiskuosisen päällystakkinsa pitkälle, vanhalle ovenvartijalle, joka korkeudestaan hymyili pikku miehelle. — Kävikö tänään se sidekätinen virkamies? Ottiko isä vastaan?
— Otti. Heti kun kanslianhoitaja oli mennyt, kävin papallenne ilmoittamassa, ovenvartija sanoi iskien iloisesti silmää. — Antakaas kun minä autan.
— Serjozha! sanoi slaavilainen kotiopettaja pysähtyen sisähuoneisiin johtavalle ovelle, — riisukaa itse päällyskengät!
Vaikka Serjozha kuuli opettajansa heikon äänen, hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän seisoi pitäen kiinni ovenvartijan vyöstä ja katsoen häntä kasvoihin.
— No tekikö isä mitä hän tahtoi? Ovenvartija nyökkäsi myöntävästi päätään.
Käsi siteessä kulkeva virkamies, joka oli jo seitsemän kertaa käynyt pyytämässä jotain Kareninilta, oli kiinnittänyt sekä Serjozhan että ovenvartijan huomiota. Serjozha oli tavannut hänet kerran eteisessä ja kuullut, miten valittavasti hän pyysi ovenvartijaa ilmoittamaan hänet sanoen muuten kuoleman odottavan häntä ja hänen lapsiaan. Sittemmin Serjozha oli tavannut hänet eteisessä toisenkin kerran, ja hänen mielenkiintonsa oli herännyt.