Tultuaan huoneeseensa ei Serjozha heti istuutunutkaan läksyjensä ääreen, vaan kertoi opettajalleen aavistavansa, että tuotu kapine oli jokin kone. — Mitä te arvelette? kysyi hän.
Mutta Vasili Lukitsh arveli vain, että oli opittava kielioppiläksy kello kahdeksi, jolloin opettajan piti tulla.
— Mutta sanokaahan, Vasili Lukitsh, poika kysyi äkkiä, kun oli jo istuutunut työpöydän ääreen ja avannut kirjan, — mikä on enemmän kuin Aleksander Nevski? Tiedättekö te, että isä on saanut Aleksander Nevskin?
Vasili Lukitsh vastasi, että vielä enemmän oli Vladimir.
— Entä mikä on sitä korkeampi?
— Korkein on Andrei Pervozvannyi.
— Mutta vieläkin korkeampi kuin Andrei?
— Sitä en tiedä.
— Ettekö tekään tiedä? ja Serjozha nojasi päänsä käsiään vasten ja vaipui mietteisiinsä.
Hänen mietteensä olivat mitä moninaisimmat. Hän kuvitteli isänsä yhtäkkiä saavan sekä Vladimirin että Andrein ja tahtoi sen vuoksi olla erityisen kiltti tällä tunnilla; ja hän ajatteli, kuinka hän suurena saisi kaikkien ritarikuntien merkit, vieläpä Andreita korkeammankin, kun sellainen vain keksittäisiin. Heti kun se keksitään, hän saa sen. Ja kun keksivät vieläkin korkeampia, hän on jo ansainnut nekin.