Isä ja opettaja olivat kumpikin tyytymättömiä Serjozhaan ja hän oppi tosiaan läksynsä sangen huonosti. Silti ei suinkaan voinut sanoa, että hän olisi ollut lahjaton poika. Päinvastoin, hän oli paljon lahjakkaampi kuin ne pojat, jotka opettaja asetti Serjozhalle esikuviksi. Isän kannalta katsoen häneltä puuttui halua oppia sitä, mitä hänelle opetettiin. Mutta oikeastaan hän ei voinut opiskella sitä. Ei voinut siksi, että hänen sielussaan oli muita, hänestä tärkeämmiltä tuntuvia vaatimuksia kuin ne, joita isä ja opettaja esittivät. Ensinmainitut olivat ristiriidassa jälkimmäisten kanssa, ja siksi hän kamppaili kasvattajiaan vastaan.
Hän oli yhdeksänvuotias, lapsi vielä. Silti hän tunsi oman sielunsa, se oli hänelle kallis, hän vartioi ja suojeli sitä kuten silmäluomi suojelee silmää eikä päästänyt sinne ketään ilman rakkauden avainta. Hänen kasvattajansa valittivat, ettei hän halunnut oppia, ja kuitenkin hänen sielunsa oli täynnä tiedonjanoa. Hän haki oppia Kapitonitshilta, hoitajamummolta, Nadenkalta ja Vasili Lukitshilta, mutta ei opettajiltaan. Vesi, jota isä ja opettaja odottivat myllyynsä, oli jo kauan sitten tihkunut pois ja teki työtään muualla.
Isä rankaisi Serjozhaa siten, ettei päästänyt häntä Nadenkan, Lidia Ivanovnan veljentyttären luo. Mutta rangaistus koituikin Serjozhan onneksi. Vasili Lukitsh sattui olemaan hyvällä tuulella ja näytti hänelle, miten tuulimyllyjä tehdään. Koko ilta kului häneltä myllyjen teossa ja mietiskellessä, miten voisi tehdä sellaisen myllyn, jossa voisi pyöriä: tarttua tai sitoa itsensä siipiin ja pyöriä niiden mukana. Äitiään Serjozha ei ajatellut koko iltana, mutta mentyään vuoteeseen hän äkkiä muisti tämän ja rukoili omin sanoin, että äiti huomenna, hänen syntymäpäivänään, lakkaisi piilottelemasta ja tulisi hänen luokseen.
— Vasili Lukitsh, tiedättekö mitä minä muuta rukoilin kuin mitä rukouksissa on?
— Että oppisitte paremmin läksynne.
— Ei.
— Jotain leikkikalua.
— Ei. Ette arvaa. Jotain hyvin hauskaa, mutta en sano mitä. Kun se tapahtuu, niin sanon. Joko arvasitte?
— En, en minä arvaa. Sanokaa, pyysi Vasili Lukitsh hymyillen, mitä hänelle sattui harvoin. — No, käykäähän pitkäksenne, minä sammutan kynttilän.
— Ilman kynttilää minä näen vielä paremmin sen, mitä rukoilin. Nyt, nyt olin vähällä sanoa! sanoi Serjozha helähtäen iloiseen nauruun.