Kitty puhui, tietämättä itse mitä huulet sanoivat ja irrottamatta
Levinistä armoa anovaa ja hellää katsettaan.
Levin katsahti Kittyyn; tämä punastui ja vaikeni.
— Minä sanoin teille, etten tiedä, kauaksiko aikaa olen tullut… että se riippuu teistä.
Kitty painoi päänsä yhä alemmaksi ja alemmaksi tietämättä itse, mitä vastaisi siihen, mikä oli tulossa.
— Että se riippuu teistä, toisti Levin. — Minä tarkoitan… tarkoitan… Olen tullut sitä varten… että… Tulla minun vaimokseni! sai hän sanotuksi, tietämättä mitä puhui; mutta kun hän tunsi sanoneensa kaikkein kauheimman, hän pysähtyi ja vilkaisi Kittyyn.
Kitty hengitti raskaasti eikä katsonut häneen. Kitty tunsi riemua. Hänen sielunsa oli täynnä onnea. Hän ei ollut voinut odottaa, että Levinin rakkaudentunnustus tekisi häneen niin voimakkaan vaikutuksen. Mutta sitä kesti vain hetkisen. Hän muisti Vronskin. Hän loi Leviniin valoisat, rehelliset silmänsä ja nähdessään tämän epätoivoiset kasvot vastasi kiireesti:
— Se on mahdotonta… antakaa minulle anteeksi.
Miten läheinen Kitty hetki sitten oli ollut Levinille, miten tärkeä hänen elämälleen! Ja miten vieraaksi ja kaukaiseksi tämä nyt muuttui!
— Toisin ei voinut käydä, Levin sanoi katsomatta Kittyyn. Hän kumarsi ja aikoi poistua.