— Miksi niin? Enhän minä lähde yksin. Ruhtinatar Varvara meni pukeutumaan ja tulee mukaani.
Vronski kohautti olkapäitään neuvottomana ja epätoivoisena.
— Mutta ettekö te tiedä…, hän aloitti.
— En tahdo tietää mitään! sanoi Anna miltei huutaen. — En tahdo. Kadunko minä sitten tekoani? En, en, en. Jos kaikki olisi aloitettava alusta, niin minä tekisin samalla tavalla. Meille, minulle ja teille, on tärkeää vain se, rakastammeko toisiamme. Vähät muusta. Miksi me sitten asumme täällä erillämme emmekä päiväkausiin näe toisiamme?… Miksi minä en saisi mennä? Minä rakastan sinua ja muu on minulle yhdentekevää, Anna lisäsi venäjäksi katsahtaen häneen silmissään erikoinen, Vronskille käsittämätön välke, — jollet sinä ole muuttunut. Miksi sinä et katso minuun?
Vronski katsoi Annaan. Hän näki Annan kasvojen ja aistikkaan puvun koko kauneuden. Mutta juuri tuo kauneus ja viehätysvoima hermostutti häntä tänä hetkenä.
— Minun tunteeni eivät voi muuttua, te tiedätte sen; mutta minä pyydän teitä hartaasti: älkää lähtekö, sanoi Vronski jälleen ranskaksi, hellä rukouksensävy äänessään, mutta katse kylmänä.
Anna ei kuunnellut sanoja, vaan näki katseen kylmyyden ja vastasi hermostuneesti:
— Minä pyydän teitä ilmoittamaan, miksi minä en voisi mennä.
— Siksi, että se voi tuottaa teille… hän sekaantui hämmingissään.
— En ymmärrä vähääkään. Jashvin n'est pas compromettant[14] eikä ruhtinatar Varvara ole yhtään huonompi kuin muutkaan. Siinähän hän jo tuleekin.