— Mutta Kostja, sinä liioittelet, sanoi Kitty. Hän oli pohjimmiltaan iloinen, sillä tuo mustasukkaisuus kertoi häneen kohdistuvan rakkauden voimasta.
— Kaikkein kauheinta on se, että sinä, sellaisena kuin tavallisestikin olet ja varsinkin nyt, kun olet sellainen minulle pyhä olento, ja niin onnellisia kuin me olemme, aivan erityisen onnellisia, ja yhtäkkiä tuommoinen surkea otus… Ei, miksi minä häntä haukun? Mitä tekemistä minulla on hänen kanssaan? Mutta miksi pitää minun ja sinun onnesi…
— Tiedätkö, nyt minä ymmärrän, mistä se johtui, alkoi Kitty.
— No, mistä, mistä?
— Minä näin kuinka sinä katsoit, kun me puhelimme illallispöydässä.
— No niin! sanoi Levin pelästyneesti.
Kitty kertoi hänelle mistä he olivat jutelleet. Ja sitä kertoessaan hän aivan hengästyi jännityksestä. Levin oli hetkisen vaiti, katsahti sitten tarkasti hänen kalpeita, pelästyneitä kasvojaan ja tarttui äkkiä molemmin käsin päähänsä.
— Katja, minä olen näännyttänyt sinut! Anna minulle anteeksi, rakkaani! Sehän oli mielettömyyttä! Katja, minä olen ollut kokonaan väärässä. Kuinka sitä saattaakaan kiusata itseään aivan syyttä.
— Ei, minun on sääli sinua.
— Minua? Minua? Että olen hullu!… Entä itseäsi?… Tuntuu kauhealta ajatella, että kuka tahansa vieras ihminen voi horjuttaa meidän onneamme.