X
Vasenka oli ajanut niin nopeasti, että he tulivat suolle liian varhain, niin että oli vielä kuuma.
Oltiin siis vihdoinkin oikealla metsästyssuolla, ja sitä katsellessaan Levin ei voinut olla ajattelematta, miten pääsisi Vasenkasta ja saisi kulkea yksin. Stepan Arkadjevitsh toivoi nähtävästi samaa, ja Levin huomasi hänen kasvoillaan huolestuneen ilmeen, joka näkyy aina oikean metsämiehen kasvoilla ennen metsästyksen alkua, samalla kuin hänen silmistään kuvastui hänelle ominainen, hyväntahtoinen oveluus.
— Kuinkas me lähdemme? Mainio suo, näkyy haukkojakin, sanoi Stepan
Arkadjevitsh osoittaen kahta luhdan yllä leijailevaa isoa lintua. —
Missä on haukkoja, siellä on varmaan riistaakin.
— No niin, hyvät herrat, sanoi Levin hieman synkeän näköisenä vetäen saappaittensa varret suoriksi ja tarkastaen pyssynsä nallit, — näettehän tuon luhdan tuolla? Levin osoitti joesta oikealle leviävän suuren, puoleksi niitetyn soisen lakeuden ympäröimää tummanvihreää saareketta.
— Suo alkaa tästä aivan meidän edestämme, missä on vihreämpää, näettehän. Tästä se jatkuu tuonne oikealle, missä kuljeksii hevosia — siellä mättäikössä on tavallisesti heinäkurppia —, tuon luhdan ympäriltä aina tuohon lepikkoon ja myllyyn saakka. Tuolla, missä on tuo joen lahti, On paras paikka. Siellä minä ammuin kerran seitsemäntoista taivaanvuohta. Lähdemme tästä koirinemme eri haaroille ja palaamme sitten myllyn luona yhteen.
— No, kuka menee oikealle ja kuka vasemmalle? kysyi Stepan Arkadjevitsh. — Oikealla on avarampaa, menkää te kahden sitä puolta, minä menen vasenta, hän sanoi mahdollisimman huolettomasti.
— Hyvä! Me näytämme kuka saa enemmän. No, lähdetään, lähdetään pian! kiiruhti Vasenka.
Levinin ei käynyt sanominen vastaan, ja he lähtivät.
Heti kun he olivat tulleet suolle, alkoivat koirat yhdessä etsiä pyrkien kumpikin ruosteikkoa kohti. Levin tunsi Laskan varovaisen ja epämääräisen etsimistavan, hän tunsi myös paikan ja odotti taivaanvuohiparvea.