XVII
Kuski seisautti nelivaljakon ja katsahti oikealla olevalle ruispellolle, missä miehiä istui työkärryjen luona. Kirjanpitäjä aikoi hypätä alas pukilta, mutta ei viitsinyt, vaan huusi käskevästi ja viittoili miehiä tulemaan luokseen. Ajaessa tuntunut tuulenhenki oli pysähdyttäessä lakannut; paarmat peittivät häntiään vihaisesti huiskuttavat, hikiset hevoset. Kärryjen luota kuulunut heleä viikatteen hionta taukosi. Yksi miehistä nousi ja lähti tulemaan vaunuja kohti.
— Onpas kangistunut! ärjäisi kirjuri miehelle, joka tuli hitaasti paljain jaloin vähän ajettua, kuivapintaista tietä pitkin. — Jouduhan!
Kiharapäinen ukko, jolla oli niinikiehkura tukassaan ja jonka kyyryinen selkä oli hiestä tumma, kiiruhti askeliaan ja tarttui vaunujen viereen tultuaan ruskettuneella kädellään kiinni suojuskaaresta.
— Vozdvizhenskojen herraskartanoonko? Kreivin luo? toisti hän, — tästä kun kappaleen matkaa ajatte, niin käännytte sitten oikeaan. Siitä vie suoraan kartanoon. Sitäkös te itseään menette tapaamaan, vai…?
— Ovatkos kotosalla, tiedätkö? kysyi Darja Aleksandrovna epämääräisesti, tietämättä kuinka tuolta talonpojalta olisi pitänyt kysyä, kun tarkoitti Annaa.
— Eivätkö liene, sanoi mies siirrellen paljaita jalkojaan ja jättäen tien pölyyn selviä jalkapohjan ja viiden varpaan jälkiä. — Kotona pitäisi olla, toisti hän nähtävästi juttelunhaluisena. — Eilen ikään tuli vieraita. Niitä käy myötäänsä… Mitä sinä? kääntyi hän kärryjen luota huutavaa nuorukaiseen päin. — Niinpä tosiaan menivät. Tästä vastikään ratsastivat ohi katsomaan leikkuuta. Mutta ovat jo voineet mennä kotiin. Mistäs vieraat ovat?
— Kaukaa ollaan, sanoi kuski ja nousi pukilleen. — Ettäkö ei ole pitkälti enää?
— Ei ole pitkälti. Kun tästä nyt ajatte… alkoi ukko selittää vielä kerran hangaten kädellään vaunujen suojuskaarta.
Nuori, terve, vanttera mies tuli myös vaunujen luo.