XVIII
Anna katseli Dollyn laihoja, kuihtuneita ja pölyisiä kasvoja ja aikoi sanoa, että Dolly oli vanhentunut; mutta muistaessaan itse kaunistuneensa ja huomatessaan Dollyn ihastuneen katseen hän huoahti ja alkoi puhua omasta itsestään.
— Sinä katselet minua, hän sanoi, — ja ajattelet, voinko minä olla onnellinen nykyisessä asemassani. No niin. Häpeä tunnustaa, mutta minä… minä olen anteeksiantamattoman onnellinen. On aivan kuin olisin ollut loihdittuna tai nähnyt hirveää, kammottavaa unta ja yhtäkkiä herännyt ja huomannut, ettei noita kauheuksia olekaan. Minä olen saanut kestää paljon piinallista ja kauheata, mutta nyt olen jo kauan aikaa, varsinkin siitä saakka, kun tulimme tänne, ollut kovin onnellinen!… hän sanoi katsoen Dollyyn arasteleva, kysyvä hymy huulillaan.
— Onpa hauska kuulla! sanoi Dolly hymyillen, mutta kylmemmin kuin olisi tahtonut. — Olen kovin iloinen puolestasi. Miksi et ole kirjoittanut minulle?
— Miksikö?… Siksi, etten ole rohjennut… sinä unohdat minun asemani…
— Et rohjennut? Minulle? Jos sinä tietäisit kuinka minä… Minusta on…
Dolly alkoi kertoa tämänaamuisia mietteitä, mutta se ei tuntunut hänestä sillä hetkellä oikein sopivalta.
— No, siitä ehdimme puhua myöhemmin. Mitä rakennuksia nuo kaikki ovat? hän kysyi tahtoen vaihtaa puheenaihetta ja osoittaen vihantojen akaasia- ja sireeniaitojen takaa näkyviä punaisia ja vihreitä kattoja. — Aivan kuin pieni kaupunki.
Mutta Anna ei vastannut hänen kysymykseensä.
— Ei, ei! Mitä mieltä sinä olet minun asemastani, mitä sinä ajattelet siitä, sano? kysyi hän.