— No, mitä minä sitten olen tehnyt?
— No sitä… ärjähti ruhtinas vihaisesti.
— Tiedän kyllä, että jos sinua rupeaa kuuntelemaan, keskeytti ruhtinatar, — ei tyttäremme koskaan pääse naimisiin. Jos tarkoitus on se, niin on parempi muuttaa maalle.
— Niin onkin.
— Kuulehan. Olenko minä sitten mielistellyt. En ole vähääkään mielistellyt. Nuori mies, ja sangen kunnollinen, on rakastunut ja tyttö näyttää…
— Aina teistä näyttää! Entä kun tyttö todenteolla rakastuu, ja miehellä ei ole niitä aikeitakaan enemmän kuin minulla tässä? Oi! kun pääsisin näkemästä sitä ilveilyä! "Ah, spiritismi! Ah, Nizza! Ah, tanssiaisissa…" — Ja ruhtinas kyykisteli joka sanan kohdalla matkien vaimoaan. — Ja silloin me vasta teemme Katjenkamme onnettomaksi, kun tyttö tosiaan rupeaa kuvittelemaan…
— Miksi sinä niin luulet?
— Minä en luule, vaan tiedän: sitä varten meillä on silmät, toisin kuin akkaväellä. Minä näen miehen, jolla on vakavat aikeet: sellainen on Levin; ja näen peltopyyn, sellaisen kuin tuo vätys, joka vain etsii huviaan.
— Kaikkea sinä kuvittelet…
— Kyllä vielä saat nähdä, vaikka sitten on myöhäistä; mitenkäs kävi
Dashenkamme!