Levin ei käsittänyt eikä koettanutkaan käsittää, missä hänen oppinsa erityisluonne piili: hän näki, että Metrov aivan samoin kuin muutkin, huolimatta artikkelistaan, jossa hän koetti kumota taloustieteilijäin opin, tarkasteli venäläistä työmiestä kuitenkin vain pääoman, työpalkan ja koron kannalta. Vaikka hänen täytyikin myöntää, että Venäjän kaikkein suurimmassa, itäisessä osassa maankorko oli vielä yhtä kuin nolla, että Venäjän kahdeksankymmenmiljoonaisen väestön yhdeksälle kymmenesosalle työpalkka merkitsi vain itsensä elättämistä ja ettei pääomaa vielä ollut olemassa muuta kuin kaikkein alkeellisten työvälineiden muodossa, tarkasteli hän kuitenkin jokaista työmiestä vain siltä kannalta, joskaan ei kaikessa ollut yhtä mieltä taloustieteilijän kanssa ja joskin hänellä oli työpalkasta oma teoriansa, jota hän Levinille selitti.
Levin kuunteli vastahakoisesti ja väitti aluksi vastaan. Hän olisi tahtonut keskeyttää Metrovin sanoakseen oman käsityksensä, joka hänen mielestään olisi tehnyt turhaksi koko selvittelyn. Mutta pian hän huomasi, että he katsoivat asiaa niin kokonaan eri kannalta, etteivät he koskaan voisi ymmärtää toinen toistaan, eikä hän enää väittänyt vastaan, kuunteli vain. Vaikkei häntä enää vähääkään kiinnostanut se, mitä Metrov puhui, hän tunsi kuitenkin jonkinlaista mielihyvää kuunnellessaan tätä. Oli mairittelevaa Levinin itserakkaudelle, että kuuluisa tiedemies esitti hänelle ajatuksiaan niin mielellään, osoittaen sellaista huomaavaisuutta ja luottamusta hänen asiantuntemustaan kohtaan, sivuuttaen väliin kokonaisia tieteenaloja pelkällä viittauksella. Levin luki sen omaksi ansiokseen eikä tiennyt, että Metrov, joka oli puhunut kyllikseen kaikkien ystäviensä kanssa, puhui tästä asiasta erityisen mielellään jokaiselle uudelle tuttavalleen, ja yleensä keskusteli mielellään tästä mieltään kiehtovasta kysymyksestä, joka ei vielä ollut täysin selvinnyt hänelle itselleen.
— Mutta kun vain emme myöhästyisi, sanoi Katavasov katsoen kelloaan, heti kun Metrov oli lopettanut esityksensä.
— Niin, yhdistyksellämme on tänään istunto Svintitshin viisikymmenvuotisen riemujuhlan vuoksi, hän lisäsi selitykseksi Levinille. — Me aiomme mennä sinne. Minä lupasin pitää esitelmän hänen zoologisista tutkimuksistaan. Lähdetään kaikki yhdessä, siitä tulee hauskaa.
— Nyt on tosiaan jo aika lähteä, sanoi Metrov. — Lähtekää mukaan, ja sieltä, jos suvaitsette, menemme minun asuntooni. Minä haluaisin kuulla teidän teoksestanne.
— Mitä siitä. Se on vielä niin keskeneräinen. Mutta kokoukseen tulen mielelläni.
— Mitäs sanotte pöytäkirjaan liitetystä lausunnosta? Katavasov huusi toisesta huoneesta, jossa hän pani ylleen hännystakkia.
Alettiin keskustella yliopistokysymyksestä.
Se oli Moskovan tämäntalvisen elämän kaikkein tärkeimpiä asioita. Kolme vanhaa professoria oli neuvostossa asettunut nuorempien kantaa vastaan; nuoret olivat laatineet erityisen lausunnon. Tämä lausunto oli toisten mielestä kauhea, toisten mielestä taas mitä luonnollisin ja oikeutetuin, ja professorit olivat jakautuneet kahteen puolueeseen.
Toiset, joihin Katavasovkin kuului, syyttivät vastapuoluetta ilmiannosta ja petoksesta; toiset taas syyttivät heitä nulikkamaisuudesta ja auktoriteettien halveksimisesta. Vaikkei Levin kuulunutkaan yliopistomaailmaan, hän oli Moskovassa olonsa aikana monituiset kerrat kuullut ja puhunut tästä asiasta ja hänellä oli siitä oma kantansa. Hän otti osaa keskusteluun, joka jatkui kadulla siihen asti kunnes he saapuivat vanhan yliopistorakennuksen luo.