— Levin! huudahti Stepan Arkadjevitsh, ja Levin huomasi, että hänen silmänsä olivat kosteat kuten aina kun hän oli juonut liikaa tai liikuttunut. Nyt hän oli kumpaakin. — Levin, älähän mene, hän sanoi ja tarttui lujasti Levinin kyynärvarteen tahtoen nähtävästi kaikin mokomin pidätellä häntä.
— Hän on minun vilpitön ja miltei paras ystäväni, hän sanoi Vronskille. — Sinä taas olet minulle vieläkin läheisempi ja rakkaampi. Minä tahdon ja tiedän, että teidänkin pitää olla läheisiä ystäviä keskenänne, sillä te olette kumpikin hyviä ihmisiä.
— No ei kai meillä sitten ole muuta neuvoa kuin syleillä toisiamme, sanoi Vronski hyvänsävyisen leikillisesti ja ojensi Levinille kätensä.
Levin tarttui nopeasti tarjottuun käteen ja puristi sitä lujasti.
— Olen hyvin iloinen, sanoi Levin puristaessaan hänen kättään.
— Tuokaa pullo samppanjaa, sanoi Stepan Arkadjevitsh lakeijalle.
— Minä olen myös hyvin iloissani, sanoi Vronski.
Mutta huolimatta Stepan Arkadjevitshin ja myös heidän keskinäisestä toivomuksestaan heillä ei ollut mitään puhumista keskenään, ja kumpikin tunsi sen.
— Tiedätkö, että hän ei ole tuttu Annan kanssa? sanoi Stepan Arkadjevitsh Vronskille. — Minun pitää välttämättä viedä hänet Annan luo. Lähdethän, Levin?
— Tosiaanko? sanoi Vronski. — Hän tulee hyvin iloiseksi. Minä lähtisin myös mielelläni kotiin nyt heti, lisäsi hän, — mutta Jashvin ei suo minulle rauhaa, ja minun täytyy jäädä tänne, kunnes hän lopettaa.