— Siinä on hyvä palkka, lähes yhdeksän tuhatta, ja minun varani…
— Yhdeksän tuhatta, toisti Aleksei Aleksandrovitsh ja rypisti kulmiaan.
Tuo korkea luku muistutti hänelle, että siltä kannalta Stepan Arkadjevitshin haluama paikka oli ristiriidassa hänen säästäväisyyteen pyrkivien ehdotustensa kanssa.
— Minun mielestäni — olen kirjoittanut siitä erillisen muistutuksenkin — aikamme suuret virkapaikat todistavat hallintomme väärää taloudellista assiette'ia[83].
— Kuinka sinä tahtoisit asian olevan? sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Saahan esimerkiksi pankinjohtaja kymmenen tuhatta ja kyllä hän on sen ansainnut. Tai insinööri saa kaksikymmentä tuhatta. Totista työtä, sano mitä sanot.
— Minun mielestäni palkka on maksusuoritus tavarasta ja sen täytyy olla kysynnän ja tarjonnan lain alainen. Jos palkan määräämisessä poiketaan tästä laista, kuten esimerkiksi tapahtuu, kun kahdesta saman opiston käyneestä yhtä etevästä insinööristä toinen saa neljäkymmentätuhatta ja toinen saa tyytyä pariin tuhanteen, tai kun pankinjohtajaksi määrätään juristeja ja husaareja, joilla ei ole mitään erityisansioita niissä asioissa, ja heille annetaan suunnattomat palkat, niin silloin minulla on oikeus päätellä, että palkka ei ole määräytynyt kysynnän ja tarjonnan lain mukaan vaan suorastaan puolueellisesti. Siinä on kyse jo itsessään vaarallisesta väärinkäytöksestä, joka lisäksi vaikuttaa vahingollisesti valtionvirkoihin. Minun mielestäni…
Stepan Arkadjevitsh kiiruhti keskeyttämään lankonsa.
— Niin, mutta täytyyhän sinun myöntää, että on kysymyksessä, uusi, epäilemättä tärkeä laitos. Halusit tai et, se vaatii totista työtä! Kuuluvat arvostavan erityisesti sitä, että työ tehdään rehellisesti, sanoi Stepan Arkadjevitsh korostaen viimeistä sanaa.
Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei ymmärtänyt rehellinen-sanaa moskovalaisessa merkityksessä.
— Rehellisyys on vain kielteinen ominaisuus, hän sanoi.