Erityisesti pietarilainen käsitys raha-asioista rauhoitti Stepan Arkadjevitshia. Bartnjanski, joka kulutti vähintään viisikymmentä tuhatta ruplaa vuodessa pitääkseen yllä tiettyä elämäntapaansa, oli eilen antanut hänelle mainion esimerkin tästä suhtautumistavasta. Heidän jutellessaan ennen päivällistä Stepan Arkadjevitsh oli sanonut Bartnjanskille:
— Sinähän taidat olla hyvä tuttu Mordvinskin kanssa; sinä voisit tehdä minulle palveluksen. Ole hyvä ja sano hänelle sananen minun puolestani. On eräs paikka, jota minä tähtäilen. Etelä-Venäjän rautateiden ja…
— En minä sitä nimeä kuitenkaan muista. Mutta mikä halu sinulla on sekaantua noihin juutalaisten rautatieasioihin? Sano mitä sanot, iljettävää se sittenkin on.
Stepan Arkadjevitsh ei sanonut, että se oli totista työtä, sillä
Bartnjanski ei olisi sitä kuitenkaan ymmärtänyt.
— Tarvitsen rahaa, ei ole millä elää.
— Näytätpähän elävän.
— Elän, mutta on velkoja.
— Mitä ihmettä? Onko paljonkin? sanoi Bartnjanski osaaottavasti.
— Hyvin paljon, parikymmentä tuhatta. Bartnjanski remahti iloiseen nauruun.
— Oi, onnellinen ihminen! hän sanoi. — Minulla on puolitoista miljoonaa ja elää voi, kuten näet, varsin hyvin.