— Luultavasti ylihuomenna, sanoi Vronski.
— Tehän olette jo kauan tehneet lähtöä.
— Mutta nyt päätös on varma, sanoi Anna katsoen Vronskia suoraan silmiin tavalla, joka sanoi, ettei sovinnon mahdollisuutta kannattanut toivoakaan.
— Eikö teidän todellakaan ole sääli tuota Pevtsov-raukkaa? jatkoi
Anna keskusteluaan Jashvinin kanssa.
— En ole koskaan kysynyt itseltäni, Anna Arkadjevna, onko sääli vai eikö. Minun koko omaisuutenihan on tässä, hän osoitti povitaskuaan, — ja nyt minä olen rikas mies; mutta tänään menen taas klubille ja palaan kenties keppikerjäläisenä. Tahtoohan jokainen, joka istuutuu pelaamaan minun kanssani, riistää paidankin minun yltäni, ja samoin minä hänen. Ja me ottelemme, ja siinähän se huvi onkin.
— Mutta entä jos olisitte naimisissa, sanoi Anna, — millaista olisi teidän vaimonne elämä?
Jashvin nauroi.
— Senpä tähden nähtävästi en ole joutunutkaan naimisiin enkä ole koskaan aikonutkaan.
— Entäs Helsingissä? sanoi Vronski yhtyen keskusteluun ja katsahtaen hymyilevään Annaan. Kohdatessaan hänen katseensa Anna otti kasvoilleen kylmän, ankaran ilmeen, kuin tahtoen sanoa: "Ei ole unohdettu. Kaikki on niin kuin äskenkin."
— Oletteko tosiaan ollut rakastunut? hän sanoi Jashvinille.