XXVI
Koskaan ennen koko päivä ei ollut kulunut riidan merkeissä. Nyt se oli tapahtunut ensimmäisen kerran. Se ei ollut enää pelkkää riitaa. Se oli jo täydellisen kylmenemisen selvää tunnustamista. Kuinka Vronski saattoikaan katsahtaa häneen sillä lailla kuin oli katsonut tullessaan ottamaan kantakirjaa? Katsoa ja nähdä, että hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan epätoivosta, ja mennä kuitenkin mykkänä ja tyynen välinpitämättömänä ohitse. Se ei ollut pelkkää kylmyyttä, se oli suoranaista vihaa häntä kohtaan, ja syynä siihen oli rakkaus toiseen naiseen, — se oli selvä.
Ja muistellessaan Vronskin lausumia säälimättömiä sanoja Anna ajatteli, mitä kaikkea muutakin Vronski olisi voinut ja tahtonut hänelle sanoa, ja ärtyi yhä enemmän.
"Minä en pidättele teitä", hän olisi voinut sanoa. "Te voitte mennä minne tahdotte. Varmaankaan ette ole tahtonut avioeroa miehestänne siksi, että voisitte palata hänen luokseen. Palatkaa. Jos tarvitsette rahaa, niin minä annan. Paljonko ruplia tarvitsette?"
Hän kuvitteli Vronskin lausuneen hänelle kaikki julmimmat sanat, mitä karkea ihminen olisi voinut sanoa, eikä voinut antaa niitä tälle anteeksi, aivan kuin Vronski olisi todellakin sanonut ne.
"Mutta eikö hän eilen vastikään vannonut minulle rakkauttaan, hän, suora ja rehellinen mies? Olenhan minä niin monesti ennenkin ollut turhaan epätoivoissani", hän puhui itselleen pian sen jälkeen.
Koko sen päivän, lukuun ottamatta Wilsonilla käyntiä, joka vei kaksi tuntia, Anna oli viettänyt epäilyksissä ja epätietoisuudessa siitä, oliko kaikki jo lopussa vai oliko vielä sovinnon toivoa, olisiko heti pitänyt lähteä vai pitikö vielä kerran tavata Vronskia. Hän oli odottanut koko päivän, ja kun hän illalla huoneeseensa poistuessaan käski palvelustyttöään sanomaan, että hänen päätään särki, hän päätteli: "Jos hän tulee välittämättä palvelijattaren sanoista, niin hän rakastaa vielä. Jollei, kaikki on lopussa, ja silloin minä päätän mitä minun on tehtävä!…"
Hän kuuli illalla Vronskin vaunujen tärinän, niiden pysähtymisen, ovikellon soiton ja hänen askeleensa ja sananvaihtonsa palvelijattaren kanssa: Vronski uskoi mitä hänelle sanottiin eikä välittänyt tiedustella enempää. Siis nyt kaikki oli lopussa.
Kuolema näyttäytyi Annalle nyt elävästi ja kirkkaasti ainoana keinona, joka voisi elvyttää entisen rakkauden Vronskin sydämessä, jolla voisi rangaista häntä ja voittaa siinä taistelussa, jota Annan sydämeen asettunut paha henki ei päästänyt sammumaan.
Nyt oli yhdentekevää, lähdettäisiinkö maalle vai eikö, samoin kuin sekin, saataisiinko avioero vai eikö — se oli kaikki tarpeetonta. Täytyi vain rangaista häntä.