— No hyvä, hyvä, sittenhän näemme, Kitty kuiskasi. — Torkkuu jo.
Menkää nyt hiljaa pois.
VII
Agafja Mihailovna poistui varpaisillaan huoneesta; lapsenhoitaja veti alas rullaverhon, ajoi kärpäset pois kehdon musliinikaihtimen alta, päästi ulos ikkunaruutuja hakanneen paarman ja istuutui sitten äidin ja lapsen luo leyhyttelemään kuihtunutta koivunoksaa.
— Helle on, helle! Kunpa antaisi Jumala sateen tulla, sanoi hän.
— Niin, niin, sh-sh-sh… Kitty vastasi vain keinutellen hiljaa vartaloaan ja puristaen hellästi pientä pulleaa kättä, joka oli ranteesta kuin näkymättömän rihman kiristämä ja jota Mitja hiljaa heilutteli, milloin avaten, milloin sulkien silmänsä. Tuo käsi ei antanut rauhaa Kittylle: hänen olisi tehnyt mieli suudella sitä, mutta hän pelkäsi herättävänsä lapsen. Viimein käsi lakkasi liikkumasta ja silmät painuivat umpeen. Vain silloin tällöin lapsi kohotti imiessään pitkät silmäripsensä ja katsahti äitiinsä kostein, puolihämärässä tummilta näyttävin silmin. Hoitaja lakkasi leyhyttelemästä ja torkkui. Yläkerrasta kuului vanhan ruhtinaan äänen jyminä ja Katavasovin nauru.
"Ovatpa päässeet keskusteluun ilman minuakin", ajatteli Kitty, "mutta ihme, ettei Kostjaa kuulu. On kai taaskin poikennut mehiläistarhaan. Vaikka onkin vähän surullista, että hän on siellä niin paljon, olen siitä kuitenkin hyvilläni. Se kiinnostaa häntä. Nyt hän on tullut paljon iloisemmaksi ja tyynemmäksi kuin keväällä. Silloin hän olikin niin synkkä ja rauhaton, että minua oikein pelotti. Kuinka hassu hän on!" mietti hän hymyillen.
Kitty tiesi mikä hänen miestään oli vaivannut. Hänen oma epäuskonsa. Vaikkakin Kittyn, jos häneltä olisi sitä kysytty, olisi täytynyt myöntää, että hänen miehensä joutuisi tulevassa elämässä kadotukseen epäuskonsa tähden, ei tuo epäusko tehnyt Kittyä kovinkaan onnettomaksi; hän, joka uskoi, ettei epäuskoinen voinut pelastua, ja rakasti miehensä sielua enemmän kuin mitään koko maailmassa, voi ajatella hymyillen tämän epäuskoa ja pitää tätä hassuna.
"Mitä varten hän sitten vuosikaudet lukee kaiken maailman filosofeja?" mietti Kitty. "Totta kai hän ymmärtää mitä niissä on. Jos niissä on valhetta, niin mitä niitä lukee? Hänhän itse sanoo tahtovansa uskoa. Miksi hän ei sitten usko? Kaiketi siksi, että ajattelee liiaksi. Ja sen hän tekee seuran puutteessa. Kun hän on aina vain yksin. Eihän hän meidän kanssamme voi kaikesta puhua. Luulisi hänen ilostuvan vieraistaan. Hän juttelee varmaan mielellään Katavasovin kanssa", mietti Kitty ja siirtyi samassa ajattelemaan sitä, olisiko mukavampi antaa Katavasovin nukkua samassa huoneessa Sergei Ivanovitshin kanssa vaiko erikseen. Silloin hänen mieleensä johtui äkkiä ajatus, joka sai hänet vavahtamaan ja häiritsi Mitjaakin, joka sen vuoksi katsahti ankarasti äitiinsä. "Pyykkäri ei ole vielä tuonut liinavaatteita, ja kaikki vieraslakanat ovat likaiset. Kunpa Agafja Mihailovna ei panisi Sergei Ivanovitshille toisten käyttämiä lakanoita." Pelkkä ajatuskin sai Kittyn punastumaan.
"No, minä hoidan sen", päätti hän; ja palatessaan entisiin mietteisiinsä hän muisti jonkin tärkeän ajatuksen jääneen kesken ja alkoi muistella, mitä se oli. "Niin, Kostjan epäusko", muisti hän ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.
"Niin, olkoon hän vain sellainen kuin on. Eipähän ainakaan näyttele uskonnollisuutta niin kuin rouva Stahl ja niin kuin minäkin olin vähällä ruveta tekemään silloin ulkomailla ollessani."