Levin meni koneen luo ja ryhtyi itse syöttämään lyhteitä.
Tehtyään työtä talonpoikien päivällisaikaan saakka hän lähti riihestä Fjodorin kera ja pysähtyi juttelemaan tämän kanssa puimatantereelle tehdyn, siemenviljaksi tarkoitetun, säännöllisen muotoisen keltaisen ruisauman viereen.
Tämä talonpoika oli siitä syrjäkylästä, missä Levin oli aiemmin luovuttanut maansa talonpoikien viljeltäväksi yhtiöperusteilla. Nyt se oli vuokrattuna eräälle talolliselle.
Levin johtui keskustelemaan Fjodorin kanssa tuosta maasta ja kysyi häneltä, eikö Platon, samasta kylästä oleva varakas ja hyvä talonpoika, aikonut ottaa sitä ensi vuodeksi.
— Kallis vuokra, mistäpä Platon sen maksaa, Konstantin Dmitritsh, vastasi talonpoika karistellen tähkiä hikiseltä poveltaan.
— Maksaahan Kirillovkin!
— Mitjuha (niin nimitti ukko ylenkatseellisesti talollista) on toista maata, Konstantin Dmitritsh! Se mies kiristää rahat pois eikä sääli tätä talonpoikia. Mutta Fokanytsh-setä (niin hän nimitti Platon-ukkoa) ei rupea nylkemään toista. Milloin jättää velaksi, milloin heittää koko saatavat sikseen. Pitää ihmisenä köyhempäänsäkin.
— Mitä varten hän jättää saataviaan perimättä?
— No se on niin, että ihmisiäkin on niin monenlaisia. Toinen, niin kuin se Mitjuhakin, elää vain omat tarpeet mielessään ja ahtaa vatsansa täyteen, mutta Fokanyts — se on rehti ukko. Se elää sieluaan varten. Pitää Jumalan mielessään.
— Mitenkä niin… Jumalan mielessään? Sieluaan varten? sanoi Levin melkein huudahtaen.