"Kirkkoko? Kirkko!" toisti Levin itsekseen, kääntyi toiselle puolelle ja nojaten toiseen kyynärpäähänsä alkoi katsella kaukana joen takana kuljeskelevaa karjaa, joka laskeutui jokea kohti.

"Mutta voinko minä uskoa kaikkeen, mitä kirkko opettaa?" mietti hän koetellen itseään ja palauttaen mieleensä kaikkea sellaista, mikä voisi rikkoa hänen tämänhetkisen rauhansa. Hän alkoi varta vasten muistella niitä kirkon opinkappaleita, jotka olivat aina tuntuneet hänestä kaikkein oudoimmilta ja vietelleet häntä epäuskoon. "Luominen? Entä kuinka minä olen olemassaolon selittänyt? Olemassaolon kauttako? Vai tyhjästäkö? Entä perkele ja synti? Miten minä selitän pahan?… Vapahtaja?…"

"Mutta minähän en tiedä mitään muuta kuin sen, mikä minulle on annettu tiedoksi samoin kuin kaikille ihmisille."

Hänestä tuntui nyt siltä, ettei kirkon opissa ollut ainoaakaan kohtaa, joka olisi loukannut pääasiaa — uskoa Jumalaan ja hyvään, ihmisen ainoaa kutsumusta.

Jokaiseen kirkon opinkappaleeseen saattoi sovittaa uskon totuuden palvelemiseen, omien tarpeidensa palvelemisen vastakohtana. Eikä yksikään niistä estänyt sitä, vaan oli päinvastoin tarpeellinenkin, jotta voisi tapahtua se maan päällä alituisesti havaittava ihme, että kukin yksittäinen ihminen miljoonien mitä erilaisimpien ihmisten kera — tietäjien tai vähämielisten, lasten tai vanhusten, talonpoika Fjodorin, lankomies Lvovin, Kittyn, kerjäläisten tai kuninkaiden kera — voi ymmärtää varmasti saman totuuden ja tavoitella samaa sielunelämää, jota varten yksin kannattaa elää ja jota me yksin pidämme arvossa.

Hän makasi nyt selällään ja katseli korkeaa pilvetöntä taivasta. "Minä tiedän kyllä, että siellä on ääretön avaruus eikä mikään kaartuva kansi. Mutta vaikka kuinka siristäisin silmiäni ja terästäisin katsettani, en voi nähdä sitä muuna kuin kaartuvana ja rajallisena, ja vaikka tiedänkin avaruuden olevan ääretön, olen epäilemättä oikeassa nähdessäni siellä lujan sinertävän taivaankannen, enemmän oikeassa kuin pinnistäessäni silmiäni nähdäkseni sitä kauemmas."

Levin oli jo lakannut miettimästä ja ikään kuin kuunteli vain salaperäisiä ääniä, jotka puhelivat jotain keskenään yhtaikaa iloisina ja huolissaan.

"Onko tämä tosiaan uskoa?" ajatteli hän eikä tahtonut tohtia uskoa onneensa. "Kiitos sinulle, Jumalani!" hän sanoi niellen kohoavat nyyhkytykset ja pyyhkien molemmin käsin kyyneleitä, joita hänen silmänsä olivat täynnä.

XIV

Levin katsoi eteensä ja huomasi karjalauman ja näki sitten omat rattaansa ja niiden eteen valjastetun Mustan sekä kuskin, joka karjan luo saavuttuaan puheli jotain paimenen kanssa; sitten hän kuuli jo läheltä rattaitten rätinän ja kylläisen hevosen pärskynnän. Mutta hän oli niin mietteidensä vallassa, ettei hänen mieleensäkään tullut ajatus, miksi kuski tuli häntä vastaan.