— Samoin on minun laitani, sanoi ruhtinas. — Olin ulkomailla, luin sanomalehtiä ja jo ennen Bulgarian kauhuja olin aivan ymmällä siitä, miksi kaikki venäläiset olivat yhtäkkiä niin kiintyneet slaavilaisveljiinsä, kun minä taas en tuntenut mitään rakkautta heitä kohtaan. Olin hyvin pahoillani siitä, luulin, että olin jokin sekasikiö tai että Karlsbad oli turmellut minut. Mutta kotiin tultuani rauhoituin; näkyipä niitä olevan muitakin venäläisiä, joita kiinnostaa vain Venäjä eikä slaavilaisveljet. Esimerkiksi Konstantin.
— Yksityiset mielipiteet eivät merkitse siinä mitään, sanoi Sergei Ivanovitsh — mitä yksityisistä mielipiteistä, kun koko Venäjä, kansa itse, on ilmaissut tahtonsa!
— Suokaa anteeksi, mutta minä en ole sitä nähnyt. Kansa ei ole tietääkseenkään, sanoi ruhtinas.
— Ei, isä… kuinka niin? Entäs sunnuntaina kirkossa? sanoi Dolly, joka oli kuunnellut keskustelua. — Ole hyvä ja anna pyyheliina, hän sanoi ukolle, joka hymyillen katseli lapsia. — Totta kai nyt sentään kansa…
— No mitäs siellä kirkossa oli? Papin oli käsketty lukea jokin kehotus. Hän luki. Kansa ei ymmärtänyt mitään, huokaili vain kuin jokaista muutakin saarnaa kuullessaan, jatkoi ruhtinas. — Sitten heille sanottiin, että kootaan kolehti "sielunpelastusasian" hyväksi, ja kukin otti kopeekan taskustaan ja antoi sen, mutta mihin tarkoitukseen, sitä he eivät itsekään tienneet.
— Kansa ei voi olla sitä tietämättä; kansalla on aina tietoisuus omista kohtaloistaan, ja tämän kaltaisina hetkinä se selkenee sille itselleen, Sergei Ivanovitsh väitti katsahtaen mehiläishoitajaukkoon.
Pitkäkasvuinen, uljas ukko, jonka musta parta alkoi jo harmaantua ja jonka tukka oli hopeanhohtava, seisoi liikkumatta, hunajakuppi kädessä, ja katseli herrasväkeä ystävällisesti ja rauhallisesti, nähtävästi ymmärtämättä ja haluamattakaan ymmärtää mitään.
— Oikein sanottu, sanoi ukko Sergei Ivanovitshin sanoihin heilauttaen merkitsevästi päätään.
— Niin, kysykääpäs häneltä. Hän ei tiedä koko asiasta eikä välitä siitä, sanoi Levin. — Oletko kuullut, Mihailytsh, sodasta mitään? kääntyi hän ukon puoleen. — Siitä, mistä kirkossa luettiin? Mitäs sinä arvelet? Onko meidän käytävä sotaa kristittyjen puolesta?
— Mitäpäs minä arvelisin? Keisari Aleksandr Nikolajevitsh on harkinnut meidän puolestamme, ja hän se harkitsee vastakin joka asian. Hänhän ne paremmin näkee… Pitääkös leipää lisää? Eikös tuoda vielä pojalle lisää? hän kysyi Darja Aleksandrovnalta osoittaen Grishaa, joka söi leivänkuorta.