— No, siitä yksimielisyydestä voi sanoa vielä muutakin, sanoi ruhtinas. — Minä otan esimerkiksi vävyni Stepan Arkadjevitshin, te tunnette hänet. Hän saa nyt paikan jonkin herra ties minkänimisen toimiston komiteassa. Mitään työtä siinä ei ole — Dolly, ei kai se ole salaisuus — mutta palkka on kahdeksan tuhatta ruplaa. Koettakaas kysyä häneltä, onko hänen uusi virkansa hyödyllinen, niin hän todistaa teille, että sen on mitä kipeimmin tarpeen vaatima. Ja hän on rehellinen mies; mutta eihän sitä voi olla uskomatta kahdeksan tuhannen hyötyyn.
— Niin, hän pyysi minua ilmoittamaan paikan saannistaan Darja Aleksandrovnalle, Sergei Ivanovitsh sanoi tyytymättömänä, katsoen ruhtinaan poikkeavan aiheesta.
— Sellaista se on sanomalehdenkin yksimielisyys. Minä kyllä tiedän ne asiat: kun vain on sota, niillä on kaksikertaiset tulot. Tietenkin ne silloin ovat sitä mieltä, että kansan ja slaavilaisten kohtalot… ja niin edespäin.
— On useita lehtiä, joista en pidä, mutta tuo on epäoikeutettua, sanoi Sergei Ivanovitsh.
— Minä panisin vain yhden ehdon, jatkoi ruhtinas. — Alphonse Karr kirjoitti siitä erinomaisesti ennen Preussin sotaa. "Teidän mielestänne sota on välttämätön? Hyvä. Se joka saarnaa sotaa, mars erityiseen etujoukkoon, joka aina ensimmäisenä johtaa muita rynnäkköön ja hyökkäykseen."
— Olisi toimittajilla hiki hatussa! sanoi Katavasov ja remahti nauramaan kuvitellessaan tuntemansa toimittajat tuollaisen valiolegioonan sotilaina.
— Nehän tietysti pakenisivat, huomautti Dolly, — ja häiritsisivät muita.
— Jos pakenisivat, niin hauleja selkään tai kasakat ruoskineen ajamaan takaa, sanoi ruhtinas.
— Tuo on huonoa pilaa, suokaa anteeksi, ruhtinas, Sergei Ivanovitsh sanoi.
— Minä en näe siinä mitään pilaa, että… Levin aloitti, mutta
Sergei Ivanovitsh keskeytti hänet.