Kitty asetti vasemman kätensä hänen olalleen, ja vaaleanpunaisten kenkien verhoamat jalat lähtivät soiton tahtiin nopeasti, kevyesti ja tasaisesti kaartelemaan liukkaalla parketilla.
— On todellista lepoa tanssia kanssanne, Korsunski sanoi hänelle ottaessaan ensimmäisiä hitaita valssiaskeleita. — Ihastuttavaa tuo teidän keveytenne, precision, hän puhui Kittylle, kuten melkein kaikille hyville tuttavilleen.
Kitty hymyili hänen kiitokselleen ja tarkasteli yhä salia hänen olkansa yli. Hän ei ollut ensikertalainen, jonka silmissä kaikki kasvot sulautuvat yhdeksi lumoavaksi näyksi; hän ei myöskään ollut tanssiaisten kuluttama neitonen, jolle kaikki kasvot olivat ikävystyttävän tuttuja, vaan hän oli näitten kahden keskiväliltä, — hän oli ihastunut, mutta hallitsi kuitenkin siinä määrin omia tunteitaan, että saattoi tehdä huomioita ympäristöstään. Hienoimman seurapiiriväen hän näki ryhmittyneen salin vasempaan nurkkaan. Siellä oli mahdottoman paljastavassa puvussa kaunotar Lydia, Korsunskin vaimo, siellä oli talon emäntä, siellä seurapiirin kermaan takertunut Krivin kiiltävine kaljuineen; sinne katselivat nuorukaiset uskaltamatta lähestyä, ja siellä hän huomasi myös Stivan ja sitten Annan ihanan pään ja mustan samettipukuisen vartalon. Ja hän oli myöskin siellä. Kitty ei ollut nähnyt häntä sen illan jälkeen, jolloin oli antanut rukkaset Levinille. Tarkoilla silmillään Kitty tunnisti hänet heti, ja huomasi myös miehen katselevan suoraan häntä kohti.
— Kierros vielä? Vai oletteko väsynyt? sanoi Korsunski hiukan hengästyneenä.
— Ei kiitos!
— Mihin saan viedä teidät?
— Karenina on luullakseni tuolla… viekää minut sinne.
— Kuten käskette.
Ja Korsunski alkoi vauhtiaan hidastaen tanssia suoraan salin vasemmassa kulmassa olevaa joukkoa kohti lausuen yhtämittaa: "pardon, mesdames, pardon, pardon, mesdames"; ja pitsien, tyllien ja nauhojen lomitse luovien, hiventäkään takertumatta, hän äkkiä kiepautti pariaan, niin että tämän sorjat, läpinäkyvien sukkien verhoamat sääret vilahtivat näkyviin ja laahus lehahti viuhkan tavoin laskeutuen Krivinin polville. Korsunski kumarsi, suoristi valkean rintamuksensa ja tarjosi käsivartensa saattaakseen hänet Anna Arkadjevnan luo. Tulipunaiseksi lehahtanut Kitty vetäisi laahuksensa Krivinin polvilta ja katsahti hiukan pyörryksissä ympärilleen Annaa etsien. Anna ei ollut violetissa asussa, niin kuin Kitty oli kovasti toivonut, vaan mustassa syvään uurretussa samettipuvussa, joka paljasti täyteläiset, kuin vanhasta norsunluusta kaiverretut olkapäät ja rinnan sekä pyöreät käsivarret hentoine ranteineen. Koko pukua reunusti venetsialainen gipyripitsi. Hänen mustassa tukassaan, jossa ei ollut tekohiuksia, oli pieni kiehkura orvokkeja, samoin vyön mustassa nauhassa valkeiden pitsien välissä. Hänen kampauksensa ei ollut mitenkään huomiota herättävä. Hänen tukkansa kaunistuksena olivat nuo lyhyet, vallattomat kiharakiehkurat, joita aina soljahteli niskaan ja ohimoille. Hienopiirteistä, lujaa kaulaa ympäröi helminauha.
Kitty oli joka päivä nähnyt Annan, oli rakastunut häneen ja mielikuvituksessaan ehdottomasti pukenut hänet violettiin. Mutta nähtyään hänet nyt mustassa hän huomasi heti, ettei hän ollut ymmärtänyt Annan koko ihanuutta. Kitty näki hänet nyt aivan uudessa ja odottamattomassa valossa. Hän ymmärsi nyt, ettei Anna voinut olla violetissa ja että hänen ihanuutensa piili juuri siinä, että hän aina erottautui puvustaan, ettei puku koskaan saanut näkyä hänen yllään. Tuokaan musta puku komeine pitseineen ei näkynyt hänen yllään; se oli vain kehys, ja näkyvissä oli vain hän itse, koruttomana, luonnollisena, kauniina ja samalla iloisena ja vilkkaana.