Nainen nousi, meni väliseinän taakse ja huomasi Konstantinin.
— Täällä on eräs herra, Nikolai Dmitrish, hän sanoi.
— Ketä etsitte? kuului Nikolai Levinin vihainen ääni.
— Minä täällä olen, vastasi Konstantin Levin astuen valoon.
— Kuka minä? toisti Nikolain ääni vielä vihaisemmin. Kuului miten hän nousi nopeasti ylös ottaen jostain tukea, ja Levin näki edessään oviaukossa veljen tutun ja kuitenkin villiydessään ja sairaalloisuudessaan hämmästyttävän, suuren, laihan ja kumaraharteisen hahmon; silmät olivat suuret ja säikähtäneen näköiset.
Hän oli vielä laihempi kuin kolme vuotta sitten, Konstantin Levinin viimeksi tavatessa hänet. Hänen yllään oli lyhyt takki. Kädet ja leveät luut näyttivät siksi vielä tavallistakin suuremmilta. Hiukset olivat harvenneet, ylähuulta peittivät samaiset suorat viikset, samat silmät katsoivat oudosti ja lapsekkaasti tulijaan.
— Kas, Kostja! lausahti hän äkkiä tuntien veljensä, ja silmät välähtivät ilosta. Mutta samassa hän vilkaisi nuoreen mieheen ja teki päällään ja kaulallaan Konstantinille hyvin tutun, kouristuksentapaisen liikkeen, ikään kuin kaulaliina olisi häntä puristanut; ja hänen laihoille kasvoilleen jähmettyi kokonaan toinen — hurja, kärsivä ja säälimätön ilme.
— Minä olen kirjoittanut sekä teille että Sergei Ivanovitshille, etten tunne teitä enkä halua tuntea. Mitä sinä, mitä te täältä haette?
Hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin Levin oli kuvitellut. Ajatellessaan häntä Konstantin Levin oli unohtanut kaikkein raskaimman ja pahimman puolen hänen luonteessaan, sen, mikä teki kanssakäymisen hänen kanssaan niin vaikeaksi. Nähdessään nyt hänen kasvonsa ja etenkin tuon kouristuksentapaisen päännytkähdyksen hän muisti tuon kaiken.
— En minä minkään asian vuoksi ole tullut tapaamaan, vastasi hän arasti. — Tulin yksinkertaisesti katsomaan sinua.