— Miksi et mene naimisiin?
— Ei ole tullut eteen, — sanoi Konstantin punastuen.
— Mistä syystä? Minä kyllä olen mennyttä, minä. Sanon sen minkä olen sanonut ennenkin, että jos minulle olisi annettu osani silloin, kun sitä tarvitsin, koko elämäni olisi muodostunut toisenlaiseksi.
Konstantin kiiruhti ohjaamaan keskustelua toisaalle.
— Tiedätkö sinä, että sinun Vanjushkasi on minulla Pokrovskojessa konttoristina? hän sanoi.
Nikolai nytkäytti kaulaansa ja vaipui mietteisiinsä.
— Niin, kerrohan minulle, mitä Pokrovskojeen kuuluu? Onko talo yhä paikoillaan ja koivut ja luokkahuoneemme? Ja vieläkö puutarhuri Filip on elossa? Miten hyvin minä muistan huvimajan ja puutarhapenkin!… Katsokin, ettet muuta mitään talossa, vaan menet pian naimisiin ja panet elämän entiselle tolalleen. Silloin tulen luoksesi, jos vain vaimosi on hyvännäköinen.
— Tulisit nyt heti, Levin sanoi. — Laittaisimme elämän oikein mukavaksi!
— Minä tulisin luoksesi, jos tietäisin, etten tapaa Sergei
Ivanovitshia.
— Sinä et tapaa häntä. Minä asun kokonaan erillään hänestä.