— Eikö sinun ole sääli minua? — virkkoi hän, katsahtaen pyövelin vilkkaisin, harmaisin silmiin.
Viimeksimainittu pysähtyi tuokioksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
— Näin se nyt käy! Älä törise! — mutisi hän, nopeasti kumartuen lavan lattiaan, missä oli hänen päällystakkiinsa ja joku vaatekappale, sieppasi sitten huimalla liikkeellä Svjetlogubia molemmin käsin takaapäin, viskasi hänen päänsä yli pussin ja nykäisi sen nopeasti alas vyötäisille.
— Sinun käsiisi minä annan henkeni, — ajatteli Svjetlogub, muistaen evankeliumin sanat.
Hänen henkensä ei vastustanut kuolemaa, mutta luja, nuori ruumis vieroi sitä, ei ottanut alistuakseen ja tahtoi nousta taisteluun.
Hän yritti huutaa, riuhtaista itsensä irti, mutta tunsi samassa silmänräpäyksessä sysäyksen, tunsi menettäneensä tukeen jalkainsa alta, tunsi tukehtumisen fyysillisen kauhistuksen, huminan päässään ja — kaikki oli kadonnut.
Svjetlogubin ruumis roikkui nuorassa. Hartiat vielä kahdesti kohosivat ja laskivat.
Parin minutin kuluttua pyöveli, synkästi rypistäen kulmiaan, laski kätensä ruumiin olkapäille ja sysäsi sitä lujasti alaspäin.
Ruumis ei liikkunut enää. Täyteläinen pussi vain hiljalleen heilui. Pää oli luonnottomasti taipunut eteenpäin. Sääret pistivät esiin; vankilan sukat näkyivät niissä.
Pyöveli astui sitten alas lavalta ja ilmoitti komentajalle, että nyt saa ruumiin ottaa paulasta irti ja haudata.