— Jos te luulette lupauksilla tai pelotuksilla saavanne minut pakotetuksi ilmiantamaan kumppalini, niin te nähtävästikin arvostelette minua oman itsenne mitalla. Luuletteko te todellakin, ett'en minä, ryhdyttyäni kerran semmoiseen, mistä te minua nyt syytätte, olisi valmistautunut kestämään pahinta? Ette te minua milloinkaan saa hämmästymään ettekä säikähtämään. Tehkää minulle mitä voitte ja tahdotte; minä en sano mitään.
Ja hänestä tuntui hyvältä nähdä, kuinka he neuvottomina katselivat toisiansa.
Mutta kun hänet lähetettiin Pietari-Paavalin linnaan ja pantiin siellä pieneen, kosteaan koppiin, jossa oli himmeälasinen ikkuna katon rajassa, silloin hän ymmärsi, että täällä hän saa istua ei kuukausia, vaan vuosia, ja silloin valtasi hänet kauhistus.
Kamalaa olikin tuo sääntöperäinen kuolon hiljaisuus tässä paikassa, ja tieto siitä, ett'ei hän ole yksin, vaan että täällä, noitten läpipääsemättömäin seinäin takana kituu muita vankeja, kymmeneksi, kahdeksikymmeneksi vuodeksi tänne tuomituita, jotka lopulti tekevät itsemurhan, teloitetaan, menettävät järkensä tahi vähitellen kuihtuvat ja kuolevat keuhkotautiin. Täällä istuu miehiä, naisia, kukaties ystäviäkin.
— Vuosia kuluu, — ajatteli hän, — niinpä minäkin vihdoin menetän järkeni tai hirttäyn tahi kuolen, eikä kenkään saa siitä tietoa.
Ja hänen sydämessään syttyi viha kaikkia ihmisiä kohtaan, erittäinkin niitä, jotka olivat olleet vikapäitä hänen telkeämiseensä vankilaan. Tämä viha vaati jotain, mihin purkautua, kaipasi liikuntoa, melua. Mutta täällä vallitsi kuolonhiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin äänettömäin ihmisten hiljaisia askeleita, ihmisten, jotka eivät kysymyksiin vastaile, avattujen ja suljettujen ovien kolauksia… Ruoka-annoksia tuodaan määrähetkinä, sanaakaan sanomattomia ihmisiä pistäytyy koppiin… Nouseva aurinko heiastuu himmeästä lasista… Ja sitten taas pimeys ja taas äänettömyys, samoja hiljaisia askeleita ja samoja kolauksia. Niin oli eilen, niin on oleva huomenna…
Ja viha, löytämättä itselleen pääsemää, raastoi hänen sydäntänsä.
Hän koetti päästä koputuksilla muitten yhteyteen, mutta vastausta ei kuulunut. Koputukset saivat liikkeelle vain nuo hiljaiset askeleet ja umpean äänen, joka uhkasi häntä pimeällä kopilla.
Uni yksin soi levon ja virkistyksen hetkiä, mutta heräjäminen oli sen sijaan kahta kamalampaa. Unessa hän oli aina olevinaan vapaana ja askaroivinaan enimmäkseen sellaisissa puuhissa, jotka hänen mielestään eivät lainkaan soveltuneet vallankumous-miehen elämään. Milloin hän oli soittavinaan jotain kummallista viulua, milloin hienostelevinaan nuoria naisia, väliin soittavinaan veneellä, väliin metsästävinään, vuoroin se ja se ulkomainen yliopisto oli jostain merkillisestä tieteellisestä keksinnöstä antanut hänelle tohtorin arvon, ja hän piti sen johdosta kiitospuheita juhlapäivällisillä.
Raskainta näissä unennäöissä oli se, että hän useimmiten heräsi juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin oli onnistumaisillaan yrityksissänsä, pääsemäisillään toiveensa perille. Äkkiä sysäys sydämessä, ja koko ihana näky on kadonnut. Jäljellä vaan tuskallinen, painostava kaiho, ja taas tuo harmaa seinä märkine täplineen, joihin valo lankesi pienestä lampusta, ja lujat laverilaudat, ja niitten päällä olkipatja, toiselle laidalle vatkautunut.