Tätä muistellessaan kenraali alkoi nyt punnita kaikkia asianhaaroja, ja silloin hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään topatun uniformun alla. Poimut olivat otsalla rypyssä, kankeina kuin pahvista tehdyt. Ja sitten hän huokasi niin syvään, että valkoinen risti rinnalla, hänen ylhäisyytensä ilo ja ylpeys, oikein liikahti.
Mutta ennättäähän tässä vielä kutsua sihteerin, ja saattaneehan tämän käskyn siirtää ainakin tuonnemmas.
Kutsunko mä hänet, vai enkö?
Ja kenraalin sydän se sykki yhä kiivaammin ja kiivaammin.
Hän soitti.
Palvelija astui sisään kiirein, kuulumattomin askelin.
— Joko Ivan Matvéjewitsh on lähtenyt?
— Ei ole, teidän ylhäisyytenne; hän on kansliassa.
Kenraalin sydämen tykytykset vuoroin vaimenivat, vuoroin entistä tiheämmiksi kävivät. Hän muisti nyt lääkärin varoitukset, lääkärin, joka oli tutkinut häntä muutama päivä sitten.
"Ennen kaikkea", — niin oli tohtori sanonut "heti kuin tunnette, että teillä 'on sydän', täytyy teidän lakata toiminnasta ja muusta sellaisesta, mikä tekee teidät levottomaksi. Vähinkin mielenliikutus on teille turmiollista. Sitä teidän on karttaminen kaikin mokomin."