— Minkä niin?
— Karitsan… Karitsan… niin, minä löysin Hänet… Tuolla nuorukaisella oli Karitsa, ja kirjoitettu on, että Karitsan pitää voittaman heidät, voittaman kaikki, ja ne kuin hänen kanssansa ovat, ovat valitut ja uskolliset.
— En ymmärrä, — virkkoi Mezhenjétski.
— Teidän tulee se ymmärtää hengessä. Kuninkaat ovat saaneet vallan sen pedon kanssa, ja Karitsa on voittava heidät.
— Mitkä kuninkaat? — kysyi Mezhenjétski.
— Heitä on seitsemän. Viisi on langennut, ja se yksi ja se toinen eivät ole vielä tulleet. Ja koska hän tulee, niin hän vähän aikaa hallitsee… siihen asti kuin kaikki hänen kanssansa kadotetaan… Ymmärrättekö?
Mezhenjétski pyöritti päätään, luullen ukon menettäneen järkensä ja puhuvan perättömiä. Samaa ajattelivat vangitkin, hänen asuinkumppalinsa. Äskeinen tukkapuoli vanki, joka oli käynyt kutsumassa Mezhenjétskiä, sysäsi häntä hiljaa olkapäähän, kiinnittääkseen hänen huomiotansa, ja viittasi vanhukseen.
— Meidän "Tupakka-valtakunta" se jutella jaarittelee yhtämittaa, — virkkoi hän — mutta ei tiedä itsekään, mitä milloinkin meinaa.
Näin ajattelivat ukon toverit sekä Mezhenjétski. Mutta vanhus tiesi kyllä, mitä puhui. Hänelle tuo kaikki oli selvää ja täynnään syvää sisällystä. Naulana oli hänen mieleensä kotkaantunut se ajatus, ett'ei paha enää ole kauan pysyvä vallassa, että Karitsa on oikeudella ja siveydellä voittava kaikki… että Karitsa on pyhkivä pois kaikki kyynelet ja ei silloin pidä oleman itkua, eikä valitusta, eikä kuolemaa. Ja hän tunsi, että kaikki tämä on jo täytetty maailmassa, niinkuin se jo oli tapahtunut hänen sydämessään, lähestyvän kuoleman kirkastamassa.
— Niin, tule pian! Amen! Niin, tule, Herra Jesus, tule!