Tuli päivystävä vartija ja vei naiset naisväen osastoon. Mezhenjétski poistui käytävän päähän, ollaksensa kohtaamatta häntä. Käytävään jälleen tultuansa vartija lukitsi uusien valtiollisten vankien oven ja kehoitti Mezhenjétskiakin astumaan omaan komeroonsa. Toinen totteli koneen-omaisesti, mutta pyysi vartijaa jättämään oven lukitsematta.
Mezhenjétski laskeutui vuoteelleen, kasvot seinään päin.
— Onko vainenkin mahdollista, että koko minun elämäni on kulunut turhaan: tarmoni, tahdonlujuuteni, neroni? — Hän piti itseään hengenlahjani puolesta kaikkia muita etevämpänä. — Kaikkiko tuo hukkaan uhrattu?
Hän muisti nyt saaneensa joku aika sitten, jo matkalla Siperiaan, Svjetlogubin äidiltä kirjeen, jossa viimeksimainittu — hänen mielestään lyhytjärkisesti, niinkuin naisten tapa on, — moitti Mezhenjétskiä siitä, että tämä oli saattanut hänen poikansa perikatoon, vetämällä hänet terroristiseen toimintaan. Kirjeen saatuansa hän oli vain harmissaan myhähtänyt: mitäpäs tämä typerä nainen ymmärtäisi niitä tarkoitusperiä, joita hän ja Svjetlogub tavoittelevat?
Nyt, muistellessaan tuota kirjettä ja ajatellessaan Svjetlogubin ystävällistä, luottavaa ja vaikutuksille herkkää personallisuutta, hän rupesi miettimään ensin hänen tilaansa ja sitten omaansa. — Onko mahdollista, että koko minun elämäni on ollut pelkkää erehdystä?
Hän pani silmänsä kiinni ja koetti nukkua, mutta äkkiä hän tunsi saavansa taas noita kohtauksia, joita hänellä oli ollut ensimmäisen kuukauden aikana Pietari-Paavalin linnassa. Taas tuskaa päässä, taas noita kauheita kasvoja, suurisuisia, hajahapsisia, hirvittäviä, pimeällä, pilkullisella takalikolla, ja taas avosilminkin nähtäviä olentoja. Niitten lisäksi tuli vielä uusi näky: joku vanki harmaissa housuissa, pää paljas, huojuu hänen yläpuolellaan. Ja entisen ajatus-yhteyden mukaan hän jälleen rupesi etsimään tuulotusreikää, mihin saattaisi sitoa nuoran.
Sietämätön viha kouristi hänen sydäntänsä, pyrkien purkautumaan. Hän ei kestänyt asemillaan, ei kyennyt rauhoittumaan, ei ajatuksiansa karkoittamaan.
— Mitenkä? — rupesi hän jo kyselemään itseltään.
— Puhkaisisko valtasuonen? Sitä en osaa tehdä. Vai hirteenkö? Se se selvintä.
Hänelle johtui mieleen, että käytävässä on halkosylys ja sen ympärillä nuora.