Yleensä oli Migúrskien elämässä sentään enemmän onnea kuin onnettomuutta.
Näin kului viisi vuotta. Mutta sitten heitä äkkiä kohtasi odottamaton, kauhea onnettomuus. Ensiksi sairastui tytär ja kahden päivän perästä poika. Ankaran kuumeen kourissa poikanen vieritteli kolme päivää ilman lääkärin-apua (ei ollut lääkäriä saatavissa) ja neljäntenä kuoli. Kaksi päivää myöhemmin nukkui tyttönenkin pois.
Albina oli syöksymättä Uralin jokeen siitä syystä vain, ettei saattanut olla kauhistuksella ajattelematta miehensä tilaa silloin kuin sanoma Albinan itsemurhasta saapuu. Mutta raskaaksi hänelle elämä kävi. Tuo ennen niin uuttera ja vireä emäntä jätti nyt kaikki taloushuolet Ludvikan huostaan, istui tuntikausia toimetonna, ääneti tuijotellen siihen, mikä milloinkin silmän eteen sattui. Vuoroin taas hän kavahti ylös, riensi omaan huoneesensa ja itki siellä hiljaa, huolimatta miehensä ja Ludvikan lohdutuksista, päätään vaan puistellen ja pyytäen heitä menemään pois, jotta saisi olla yksinänsä.
Kesäisin hän meni lasten haudalle, ja siellä hän istui, raastaen sydäntänsä, muistelemalla, mitä kaikkea oli ollut, jota nyt ei enää saata olla. Liiatenkin vaivasi häntä se ajatus, että lapset kukaties olisivat voineet jäädä eloon, jos olisi asuttu sellaisessa kaupungissa, missä lääkärin-apua olisi ollut tarjolla. — Mistä syystä? — ajatteli hän. — Mistä syystä? Juzö ja minä, emmehän me keltäkään tahdo muuta kuin että hän saisi elää niinkuin synnynnästään saakka on tottunut ja niinkuin hänen isänsä ja esi-isänsä ovat eläneet, ja että minä saisin elää hänen kanssaan, rakastaa häntä, rakastaa pienosiani, vaalia heitä… Mutta äkkiä ruvetaan häntä kiduttamaan, hänet karkotetaan, ja minulta temmataan pois mikä minulle oli koko maailmatakin kalliimpaa. Miksi? Mistä syystä? — Niin hän kyseli ihmisiltä ja Jumalalta.
Eikä voinut hän kuvailla mielessään vastauksen mahdollisuuttakaan. Mutta ilman vastausta ei voinut olla elämääkään, ja hänen elämänsä se oli nyt pysähtynyt. Maanpakolaisuuden kurja elämä, jota hän oli tähän saakka osannut koristaa naisellisella kauneuden- ja somuuden aistilla, oli käynyt sietämättömäksi ei ainoastaan hänelle, vaan Migúrskillekin, joka kärsi hänen tähtensä eikä tiennyt, millä lohduttaa häntä.
VII.
Juuri näinä Migúrskien raskaimpina aikoina saapui Uralskiin muuan puolalainen, Rosolówski, osallisuutensa tähden eräässä suuremmoisessa kapina- ja karkausyrityksessä, jonka niihin aikoihin oli Siperiassa suunnitellut muuan karkotettu ksendz, nimeltä Sirotsinski.
Rosolówski, niinkuin Migúrskikin ja niinkuin tuhannet muutkin, jotka oli rangaistu karkotuksella Siperiaan siitä syystä, että olivat tahtoneet olla sinä, miksi syntyneetkin olivat, puolalaisina, oli sekaantunut tähän hankkeesen, rangaistu raipoilla ja pantu sotamieheksi samaan pataljonaan kuin Migúrskikin. Rosolówski, entinen matemaatikan opettaja, oli kookas, kumarassa käypä mies, laiha, posket kuopalla ja otsa rypyssä.
Jo ensimmäisenä iltana, istuessaan Migúrskien luona teepöydässä, hän vitkaan ja tyynellä bassoäänellään kertoi tietystikin siitä tapahtumasta, josta hän oli niin ankaran rangaistuksen saanut.
Tämä tapahtuma oli ollut se, että Sirotsinski oli perustanut salaisen seuran, jolla oli jäseniä kautta koko Siperian, ja jonka tarkoituksena oli kasakka- ja linja-rykmenteissä palvelevien puolalaisten avulla vapauttaa kaikki pakkotyöhön tuomitut, nostattaa siirtolaiset kapinaan ja valloittaa Omskin tykistö.