— Vasjka, seis! — huusi kuski eturatsastajalle ja seisautti hevoset.
— Miksi te tunkeudutte vieraisiin vaunuihin? Tämä on rouva Anna
Fedorovnan vaunu eikä teidän armonne.
— Ole vaiti, tolvana! Tuosta saat ruplan, tule nyt panemaan ovi kiinni, — sanoi kreivi.
Kun ajaja ei liikahtanut paikaltaan, niin kreivi itse veti oven kiinni niin hyvin kuin sai ja avasi ikkunan. Kuten yleensä vanhoissa vaunuissa, varsinkin keltaisella punoksella verhotuissa, tuntui täälläkin ummehtunut ja kärventyneitä harjaksia muistuttava haju. Sulava lumi peitti kreivin jalkoja polvia myöten ja niitä palelsi hienoissa saappaissa ja ratsashousuissa ja talven viima puistatti koko ruumista. Kuski murisi istuimellaan ja näytti aikovan tulla sieltä alas. Mutta kreivi ei kuullut eikä tuntenut mitään. Hänen kasvonsa hehkuivat, sydän pamppaili. Hän tarttui hermostuneesti keltaiseen hihnaan, pisti päänsä ulos sivuakkunasta ja koko hänen olemuksensa oli pelkkää odotusta. Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Portailta kuului huuto: "Saitsevan vaunu!" kuski nykäsi ohjaksia, vaunujen koppero alkoi heilahdella korkeilla linjaaleillaan ja talon valaistut ikkunat vilahtivat vaunun ikkunain ohi.
— Jos sinä, lurjus, vain sanot lakeijalle, että minä olen täällä, — sanoi kreivi etuakkunasta ajajalle, — niin saat selkääsi, mutta jos et sano, niin saat vielä kymmenen ruplaa.
Hän ehti tuskin sulkea ikkunan kun vaunu taas kovasti heilahti ja pysähtyi sitten. Nurkkaan painautuneena hän tuskin hengitti ja painoi silmänsäkin melkein kiinni. Häntä alkoi yht'äkkiä pelottaa, että koko hänen odotuksensa olikin turhaa. Ovi aukeni, vaunun astuimet putosivat kolisten alas, kuului naisen hameen kahinaa, ummehtuneeseen vaunuun löyhähti jasmiinihajuveden tuoksua, ketterät jalat nousivat astimia myöten ja Anna Fedorovna istahti ääneti, mutta raskaasti hengittäen hänen viereensä.
Näkikö hän kreivin vai eikö, sitä ei kukaan, ei edes Anna Fedorovna itse, voinut tietää. Mutta kun kreivi tarttui hänen käteensä ja sanoi: "no nytpä suutelenkin kätöstänne", niin hän ei näyttänyt kovinkaan pelästyvän eikä vastannut mitään, mutta ojensi kreiville kätensä, jonka tämä peitti suudelmilla paljon ylempää kuin mihin hansikas ulottui. Vaunut lähtivät liikkeelle.
— Sanohan jotakin. Ethän ole vihainen minulle? — puhui kreivi.
Anna Fedorovna painautui nurkkaansa, mutta purskahti yht'äkkiä itkuun ja painoi päänsä kreivin rintaa vasten.
VI.
Uudelleen valittu piiripoliisipäällikkö seurueineen, ratsumies ja muut aateliset olivat jo pitkän aikaa kuunnelleet mustalaisten esityksiä ja juoneet uudessa ravintolassa, kun kreivi saapui puettuna sinisellä kankaalla päällystettyyn karhunnahkaturkkiin, joka oli ollut Anna Fedorovnan miesvainajan omaisuutta, ja yhtyi toisten seuraan.