Kreivin tulo toi uutta vilkkautta koko juominkiin.
Mustalaisnaiset, jotka olivat hajaantuneet ympäri huonetta, istuutuivat taas piiriin. Kreivi otti Stjoshan, esilaulajan, syliinsä ja käski tuomaan lisää samppanjaa.
Iljushka asettui kitaroineen esilaulajan eteen ja mustalaiset alkoivat laulaa tavallisia laulujaan: "Kun kuljen katua", "Hei, husaarit…", "Kuuletko, ymmärrätkö" j.n.e. Stjoshka lauloi oivallisesti. Hänen taipuisa, sointuva alttoäänensä, joka tuli syvältä rinnasta, hänen hymynsä laulun aikana, iloiset, tuliset silmänsä ja pikku jalka, joka liikkui laulun tahdissa, hänen hurja hihkaisunsa köörin yhtyessä lauluun — kaikki tämä liikutti jotakin kaunissointuista, harvoin kosketeltua kieltä kuulijan rinnassa. Näkyi, että hän eli kokonaan laulussa, jota hän esitti. Iljushkan osanotto lauluun kuvastui hymyssä, selän ja jalkojen liikkeessä, koko hänen olennossaan. Hän säesti kitaralla, katsoi koko ajan laulajaan aivan kuin olisi kuullut ensi kertaa koko laulun ja painoi alas sekä kohotti päätään huolekkaasti laulun tahdissa. Viimeisen säveleen kajahtaessa hän yht'äkkiä oikaisihe suoraksi ja aivan kuin tuntien olevansa ylempänä kaikkia muita hän potkasi jalallaan kitaran ylös, pyöritti sitä, polki jalkaa, ravisti päätään ja katseli kulmat rypyssä kuoroa. Koko hänen ruumiinsa kaulasta kantapäähän asti alkoi väristä, joka suoni liikkua… Ja kaksikymmentä voimakasta ääntä, jotka mitä omituisimmalla tavalla kilpailivat keskenään, kajahti yhtaikaa ilmassa. Eukot hyppivät tuoleillaan, liehuttivat liinojaan ja narskuttivat hampaitaan huutaen toinen toistaan kovemmin, mutta kuitenkin tahdissa. Bassot seisoivat tuolien takana päät kallellaan ja mörisivät kaulojaan venyttäen.
Kun Stjosha otti korkeita ääniä, siirsi Iljushka kitaran lähemmäksi häntä aivan kuin auttaakseen. Kaunis nuorukainen huudahteli silloin ihastuksissaan: "Tämä on b-mollia!"
Kun tanssin sävel kajahti ja Dunjasha lähti liihoittelemaan värisevin olkapäin ja rinnoin, pyörähti kreivin edessä ja liiteli etemmäksi, niin Turbin hyppäsi ylös paikaltaan, riisui takkinsa niin että vain punainen paita verhosi hänen yläruumistaan ja tanssi hänen kanssaan tehden jaloillaan semmoisia temppuja, että mustalaiset katselivat toisiinsa hyväksyvästi hymyillen.
Poliisipäällikkö istahti turkkilaiseen tapaan, löi nyrkillään rintaansa ja huusi: "vivat!" Sitten hän otti kreiviä jalasta kiinni ja alkoi kertoa, että hänellä oli ollut mukana kaksi tuhatta ruplaa, mutta niistä oli enää vain viisisataa jälellä, ja että hän voi tehdä mitä tahtoo, jos vain kreivi sallii. Vanha perheenisä heräsi ja tahtoi lähteä, mutta häntä ei päästetty. Kaunis nuorukainen pyyteli mustalaistyttöä kanssaan valssiin. Ratsumies tahtoi ylvästellä sillä, että hän oli kreivin ystävä, nousi nurkastaan ja syleili Turbinia.
— Voi sinua, ystäväiseni, — sanoi hän, — miksi jätitkään meidät!
Miksi?
Kreivi oli vaiti ja ajatteli ilmeisesti muita asioita. — Missä kävitkään? Voi sinua, veitikkaa, kyllä minä tiedän, missä sinä kävit.
Turbinia ei näyttänyt miellyttävän moinen veljeys. Hän ei hymyillyt, katseli ääneti ratsumiehen kasvoja ja sinkautti yht'äkkiä hänelle niin voimakkaan ja raa'an solvauksen, että ratsumies tuli murheelliseksi eikä pitkään aikaan päässyt selville, oliko hänen käsitettävä tuo loukkaus pilaksi vaiko todeksi. Viimein hän tuli siihen päätökseen, että se oli pilaa, hymyili ja meni taas mustalaistyttönsä luo ja vakuutti tälle menevänsä varmasti naimisiin hänen kanssaan pääsiäisen jälkeen.
Taas laulettiin laulu ja toinenkin ja tanssittiin. Kaikilla näytti edelleen olevan hauska. Samppanja vuoti virtanaan. Kreivi joi paljon. Hänen silmänsä ikäänkuin kostuivat, mutta hän ei horjunut, vaan tanssi vieläkin paremmin, puhui selvästi, vieläpä lauloi oivallisesti kuorossa sekä vuorolaulua Stjoshkan kanssa, kun tämä esitti laulun: "Lemmen vienot aallot." Kesken tanssin tuli ravintolan isäntä pyytämään, että vieraat lähtisivät kotiin, koska kello jo oli yli kaksi.