Äänettömyys.
— Rupeatteko pelaamaan? — kysyi kreivi toistamiseen. — Varokaa!
Sama äänettömyys ja nopea silmäys silmälasien yli kreivin kasvoihin, jotka jo alkoivat synkistyä.
— Rupeatteko pelaamaan? — huudahti kreivi kovalla äänellä ja iski nyrkillään pöytää niin että viinipullo kaatui ja viini virtasi ulos. — Tehän olette voittanut vääryydellä! Rupeatteko pelaamaan? Kysyn kolmannen kerran.
— Minä sanoin jo, että en rupea. Tämä on todellakin omituista, kreivi!
Ja onpa peräti sopimatonta tulla noin ahdistamaan ihmistä, — huomautti
Luhnow katsettaan kohottamatta.
Seurasi vähän aikaa kestävä äänettömyys, jonka aikana kreivin kasvot kävivät yhä kalpeammiksi. Yht'äkkiä Luhnow sai hirmuisen iskun päähänsä. Hän tupertui sohvalle, koetti siepata rahansa ja päästi niin vihlovan ja epätoivoisen huudon, että semmoista ei olisi luullut lähtevän tuosta aina rauhallisesta ja arvokkaasta olennosta. Turbin kokosi pöydälle jääneet rahat, työnsi syrjään palvelijan, joka riensi herraansa auttamaan ja poistui nopeasti huoneesta.
— Jos tahdotte hyvitystä, niin olen käytettävänänne. Viivyn huoneessani vielä puoli tuntia, — lisäsi kreivi palaten takaisin Luhnowin ovelle.
— Roisto! Rosvo!… kuului huoneesta. — Vedän sinut oikeuteen.
Iljin ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota kreivin lupaukseen, että tämä auttaisi häntä pulasta, vaan makasi edelleen sohvallaan ja oli tukehtua epätoivon kyyneliin. Hän ei voinut olla tuntematta kolkkoa todellisuutta, jonka kreivin ystävyys ja osanotto oli hänelle paljastanut läpi hänen sekamelskaisten tunteittensa, ajatustensa ja muistojensa. Toivorikas nuoruus, kunnia, kansalaismaine, lemmen ja ystävyyden haaveet — kaikki oli mennyttä ainaiseksi. Kyynelhetteet alkoivat kuivua, liian tyyni toivottomuus sai yhä enemmän valtaa ja itsemurha-ajatus, joka ei enää herättänyt inhoa eikä kauhua, nousi yhä useammin mieleen. Samassa kuuluivat kreivin vakavat askeleet.
Turbinin kasvoissa oli vielä vihastuksen jälkiä, hänen kätensä vapisivat hiukan, mutta silmistä loisti hyväntahtoinen iloisuus ja tyytyväisyys.