— Anna ruokaa Blücherille, Sashka! — huusi kreivi.
Sashka tuli esille. Hän oli juonut viinaa matkan päälle ja oli melko juovuksissa.
— Taaskaan et ole malttanut olla juomatta itseäsi humalaan, lurjus!…
Anna ruokaa Blücherille!
— Ei sillä hengenhätää ole. Kas kuinka lihava se on! — vastasi Sashka silittäen koiraa.
— Älä siinä lörpöttele! Mene syöttämään.
— Teistä on pääasia, että koira on kylläinen, mutta kun ihminen ottaa ryypyn, niin te heti moititte.
— Saat selkääsi! — huudahti kreivi semmoisella äänellä, että ikkunanruudut tärisivät ja ratsumiestä alkoi hieman peloittaa.
— Kysykäähän, onko Sashka vielä mitään syönyt. No, lyökää vain, jos koira on teille rakkaampi kuin ihminen, — puheli Sashka.
Mutta samassa hän sai niin voimakkaan nyrkin-iskun vasten kasvoja että hän kaatui, löi päänsä seinään ja pakeni nenäänsä pidellen ovesta ulos käytävään, jossa hän vaipui viljalaarin päälle.
— Hän on lyönyt hampaani mäsäksi, — murisi Sashka pyyhkien toisella kädellään veristä nenäänsä ja silittäen toisella Blücheriä, joka nuoleskeli itseään, — hän on lyönyt hampaani mäsäksi, Bljushka, mutta sittenkin hän on minun kreivini ja minä olen valmis menemään hänen edestään vaikka tuleen — tiedä se! Sentähden että hän, näetkö, on minun kreivini. Tahdotko ruokaa?