— Niin pidän, — vastasi hän ja häntä rupesi jostain syystä hävettämään ja ilettämään.
Hän olisi tahtonut lähteä, mutta ei voinut. Äänetönnä oleminen hänestä myös tuntui mahdottomalta. Ukko auttoi häntä: hän pyysi juoda ja he joivat. Sitten Olenin joi Jeroshkan kanssa. Sitten vielä toisen kasakan kanssa. Sitten taas vielä Jeroshkan kanssa. Ja mitä enemmän Olenin joi, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä. Mutta ukot ilostuivat. Tytöt kumpikin kiipesivät uunille istumaan ja supatellen keskenään katsoivat heihin, ja he joivat iltaan saakka. Olenin ei mitään puhunut vaan joi enin. Kasakat huusivat. Eukko ajoi heidät ulos eikä antanut enää tshihiriä. Tytöt nauroivat Jeroshka-sedälle, ja kello oli jo kymmenen seuduissa kun kaikki menivät rappusille. Ukot itse tarjoutuivat tulemaan Oleninin luo lopettamaan juhlimista. Ustenjka juoksi kotiinsa. Jeroshka vei kasakan Vanjushan luo. Eukko meni puuhaamaan pirttiin, Marjana jäi yksin majaan. Olenin tunsi olevansa virkeä ja reipas, ikäänkuin olisi juuri herännyt. Hän huomasi kaikki ja päästettyään edellään ukot luokseen palasi majaan. Marjana laittautui levolle. Olenin meni hänen luokseen, tahtoi sanoa hänelle jotain, mutta hänen äänensä katkesi. Marjana istuutui vuoteelleen, koukisti jalat alleen, siirtyi pois hänestä perimmäiseen nurkkaan ja ääneti, pelästynein, hurjin katsein katseli häntä. Marjana nähtävästi pelkäsi häntä. Olenin tunsi sen. Hänen tuli surku itseään ja ilkeä olla ja samalla hän kuitenkin tunsi ylpeätä tyydytystä herättäessään Marjanassa edes tuon tunteen.
— Marjana! — sanoi hän: eikö sinun koskaan tule sääli minua? Minä en tiedä, miten minä sinua rakastan.
Marjana väistyi vielä kauemmas.
— Kas, mitä viinistä on päähäsi tullut… Et hyödy sinä mitään!
— Ei, ei viinistä. Älä mene Lukashkalle. Minä otan sinut vaimokseni.
"Mitä minä nyt puhun? — ajatteli hän samalla kun sanoi tätä. —
Sanonko minä samoin huomennakin? — Sanon, varmasti sanon ja nytkin
toistan!" vastasi hänelle sisäinen ääni.
— Tuletko minun omakseni?
Marjana katsoi vakavasti häntä ja pelästys näytti menneen ohi.
— Marjana! minä tulen hulluksi. Minä en ole oma itseni. Mitä käsket niin teen, — ja mielettömän helliä sanoja tuli hänen suustaan ihan kuin itsestään.
— Ole siinä lörpöttelemättä! — keskeytti Marjana tarttuen äkkiä käteen, jota Olenin ojensi hänelle. Mutta Marjana ei työntänyt pois hänen kättään vaan puristi sitä lujasti voimakkailla, karkeilla sormillaan. — Menevätkö nyt herrat naimisiin tyttömoukkien kanssa? Lähde jo!