Marjana kääntyi äkkiä. Hänen silmissään oli tuskin huomattavat kyyneleet. Hänen kasvoillaan oli kaunis suru. Hän katsahti ääneti ja majestetisesti.
Olenin toisti:
— Marjana! minä tulin…
— Anna minun olla rauhassa, — sanoi hän. Hänen kasvonsa eivät muuttuneet, mutta kyyneleet valuivat hänen silmistään.
— Miksi sinä? Mitä sinä?
— Mitä? — toisti Marjana raa'alla ja tylyllä äänellä. — Kasakoita ovat tappaneet, sitä.
— Lukashkan? — sanoi Olenin.
— Mene pois! mitä sinä haluat?
— Marjana! — sanoi Olenin mennen hänen luokseen.
— Minusta sinä et koskaan mitään hyödy!